Jos et halua herkkuhimotusta, skippaa tämä

Alkuperäinen ajatus oli kirjoittaa jostain ihan muusta mutta olisi tavattoman tekopyhää puhua esimerkiksi ruokavalion vaikutuksesta hyvinvointiin samalla vastapaistettua keksiä mutustellen. Kirjoitan siitä sitten joskus toiste mutta tänään kirjoitan niistä vastapaistetuista kekseistä.

Jo vuosia sitten, yläasteikäisenä, leivoin luokkakaverini kanssa keksejä hänen amerikan-tädin tuliaisina tuomasta pakastevalmiista cookie dough- keksitaikinasta. Muistan miettineeni joskus myöhemmin että miksei tällaista helppoa herkkua saa Suomesta, varsinkin nyt kun vähän väliä jollakin seuraamallani Facebook-sivulla vastaavanlaisesta taikinasta tulee jatkuvasti tuhat ja yksi nerokasta tapaa käyttää pakastekeksitaikinaa -niksejä. Kuin sattumalta, osui silmiini artikkeli Sara Marjoniemestä ja hänen Caccu-taikinastaan. Tätä oli lähdettävä ostamaan.

Valmistaminen oli juuri niin helppoa kuin vain kuvitella voi. Sillä välin kun uuni kuumenee, pehmenee taikina senverran että siitä saa viipaloitua sopivia paloja uuniin laitettavaksi. Nopea paisto ja jäähtymään ennen herkutteluhetkeä. Ohjeen mukaan yhdestä paketillisesta pitäisi tulla jopa 18 valmista keksiä mutta minulla on aina näiden ohjeenmukaisten määrien kanssa haasteita. Tälläkään kertaa ei maaginen ohjemäärä täyttynyt  vaan valmiita keksejä syntyi ehkä 12.

Koska joku kuitenkin kysyy niin mistään terveysruoasta ei näiden kohdalla luonnolisestikaan voida puhua (itseasiassa nyt kun jälkikäteen katson niin yhdessä paketillisessa on lähes kokonaisen päivän energiamäärä – hups). Mutta herkku on herkku, eikä sitä kannata edes verrata vaikkapa parsakaaliin (omituinen vertauksuva mutta molempia on juuri nyt pöydällä esillä). Supermakeaa, superherkullista – juuri niin jenkkiläistä kuin voi kuvitella.

 Joko sinä olet ehtinyt maistamaan? Mitä tykkäsit?

Hyvinvointi alkaa tästä

Pitäisi lähteä treenaamaan – mutta kun ei vain jaksa; Pitäisi syödä vähän vähemmän herkkuja  – no sitten huomenna;  Pitäisi siivota vaatekaappi – mutta kun ei vain saa aikaiseksi. Pitäisi tehdä monenlaisiakin asioita mutta kun ei muka vain pysty.Tai ei jaksa tai ei yksinkertaisesti oikein huvita. On (muka) parempaakin tekemistä.

Samassa listassa kulkee tällä hetkellä bloggaaminen: Pitäisi, tai oikeammin on pitänyt, kirjoittaa jo aikaa sitten mutta kappas, edelliskerrasta on vierähtänyt melkein kaksi kuukautta. Ensin oli muutamia päiviä ja ajattelin että viikonloppuna sitten. Tuli se viikonloppu mutta mitään tekstiä ei ilmestynyt.  No sitten seuraavan viikonloppuna kunnes taas viikonloppu kulki ohi ilman uutta postausta. Yhtäkkiä päivät olivat muutuneet viikoiksi ja viikot kuukausiksi.

Mietin tuona aikana monesti että pitäisi päivittää blogi. Koin kirjoittamattomuudesta jopa jonkinlaista stressiä ja aloin ihan miettiä että miksi. Miksi poden stressiä asiasta, minkä pitäisi tuottaa minulle iloa? Miksi koen että minun pitäisi päivittää blogini; Kenen takia? Tai minkä takia? Miksi en vain lopettaisi kun sille ei selvästi tunnu löytyvän tarpeeksi aikaa.

Kiire on liian usein selitys moneen tekemättömään asiaan. Toki kolmen pienen lapsen äitinä ja täyttä työviikkoa palkkatyössä pakertavana ymmärrän että on ajanjaksoja, milloin kiirettä on enemmän.  Kiire näkyy ja tuntuu omassa arjessani päivittäin, pahimmillaan jopa hallitsemattoman tuntuisena mörkönä. Kiire ei tästä maailmasta kuitenkaan lopu, eikä vallitsevaa elämäntilannetta ja ajanjaksoa voi varsinaisesti muuksi muuttaa. Onneksi ihminen on usein melko sopeutuvainen ja helpointa on ottaa tilanne niinsanotusti haltuun. Oman kokemukseni mukaan kiire loppuu parhaiten hidastamalla tahtia; Ihan kaikkeen ei tarvitse pystyä eikä ihan kaikkea tarvitse saada heti tehtyä. Joissain tapauksissa on myös ihan ok odottaa sitä huomista, ensi maanantaita tai vaikkapa sitä seuraavaa kuukautta.

Se minkä kanssa ei kuitenkaan kannata odottaa yhtään tätä hetkeä pidemmälle on oma hyvinvointi. Ja juuri se on se syy, miksi minä oikeasti haluan edelleen pitää blogini hengissä. Aloitin aikanani kirjoittamisen dokumentoidakseni omaa matkaani, mikä silloin keskittyi vahvasti laihdutukseen. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan kuinka paljon se minulle tulisi antamaan tai kuinka montaa muuta minä pystyisin omilla tekemisilläni inspiroimaan. Vuodet ovat vierineet ja tällä hetkellä täydellistä sikspäkkiä enemmän arvostan hyvää ja energistä oloa. (Toisiaanhan nämä kaksi eivät sulje pois mutta kun voi aidon oikeasti hyvin, on se täydellinen vatsalihasrivistökin helpompi hankkia.) Haluan siis yksinkertaisesti voida paremmin, ruuhkavuosista huolimatta, ja kirjoittaminen on aina ollut minulle luonnollinen tapa jäsentää ajatuksiani. Ja juuri se on se syy, miksi edelleen bloggaan vaikka ajan löytäminen sille tuntuukin välillä haastelliselta.

Päivitin myös blogin ja sitä kirjoittavan bloggaajan esittelyn vastaamaan vuotta 2018. Vaikka projektina olen edelleen minä niin tarina on kuitenkin toinen kuin silloin ennen sillä onhan tarinassa lisänä kolme lasta ja tavanomainen palkollinen kokopäivätyö – kuten niin monella muullakin kanssatallaajalla. Ja jos minä aion pystyä hallitsemaan arjen kaaosta, niin silloin siihen pystyy kyllä kuka tahansa.

Pitsimekko, No label @Zadaa