En ole niin hoikka kuin miltä näytän

Tai jotain sen suuntaista tuumasi Niiskuneiti aikanaan Muumeissa.

Joskus kauan, kauan sitten (yläasteikäisenä) koin katastrofiksi, kun päälleni ei jostain merkistä sopinutkaan käyttämäni S-koon vaate. Jätin ostamatta koska enhän minä voinut olla kokoa medium. Nyt olen kokoa L, enkä voisi vähempää välittää vaatteen kokolapusta. Tai ei nyt ehkä ihan niinkään. Vaikka suoraan kokolapulla ei olekaan merkitystä, niin sillä mitä vaatteiden alta löytyy, on. En useinkaan ajattele omaa kokoani mutta silloin kun ajattelen niin Niiskuneitiä lainatakseni: ”En ole niin hoikka kuin miltä näytän”. Tai ainakaan miltä kuvittelen näyttäväni.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut artikkelin siitä voiko omaan peilikuvaan luottaa ja totean tälläkin kertaa, että ei välttämättä voi. Vaikka oma itsetunto ja -tuntemus olisi kohdillaan, eikä oma kehonkuva olisikaan millään tavalla vääristynyt niin oman vartalon kokomuutoksia voi olla vaikea itse havaita. Tai näin on ainakin minun kohdallani. Kun aikanani laihduin melko lyhyessä ajassa, tiesin hoikistuneeni mutten tajunnut itse, kuinka paljon kuin vasta jälkikäteen. Sama tarina toimii myös toisinpäin: Eli vaikka lihoo, ei välttämättä ymmärrä muuttunutta kokoa kuin vasta myöhemmin vaikka alkaisikin ostaa vaatekaappiinsa kokomerkinnältään suurempia vaatteita kuin ennen.

Minä olen nyt koko aikuisikäni lihavimmillani (poislukien raskaudet) jos painoa käyttää mittarina. Luulen että jos mitattaisiin rasvaprosenttia, voittaisin myös tämän taiston samoin kuin vaatekokovertailun, jos sitä nyt voisi voitoksi sanoa. En silti tunne itseäni lihavaksi. Ainakaan aina vaikka sitä mittarien mukaan olenkin. En kuitenkaan voi myöskään sanoa olevani mitenkään priimakunnossa mutta asia ei ole minulla ollut pitkään aikaan päällimmäisenä mielessä. Ja koska asian suhteen olen ollut aika lailla tuuliajolla, on tilanne pysynyt jokseenkin samana jo muutaman vuoden ajan.

Nyt olen kuitenkin taas kerryttänyt massaa hieman lisää siihen mitä se jossain vaiheessa jo oli. Viimeisin vaakalukema oli 69,4kg. Siis ihan oikeasti, lähes 70kg ja taas kerran mietin, että jotain tartteis ehkä tehdä. Mutta eipä tässä muutamassa viikossa ole mikään omassa tekemisessäni muuttunut. ”Ehkä huomenna sitten”, huomaan kuitenkin taas näin sunnuntai-iltana ajattelevani. Nähtäväksi sitten jää, että haluanko kuitenkaan muutosta niin paljon, että olisin oikeasti valmis tekemään sen eteen jotain konkreettista vai toistanko samaan huomis-mantraa vielä viidenkin viikon päästä.

Mitä elämäntapamuutoksiin tulee, niin niiden täytyy olla aidon oikeasti aina omasta itsestä lähtöisiä. Niihin täytyy olla tietynlainen intohimo ja palo toteuttaa mutta myös ajankohdan tulee olla oikea, jotta muutoksen jaksaa läpiviedä. Joku joskus jossain kirjoitti että meistä ei tule sitä mitä toivomme, vaan sitä mitä ihan aidon oikeasti haluamme. Ja juuri nyt, en ole ihan varma että haluanko olla vartaloltani jotenkin erilainen vai toivonko vain. Tai en itseasiassa edes tiedä toivonko edes vai olenko vain ihan tyytyväinen nykytilaan.

Kuulostaako tämä ajatuksenjuoksuni ollenkaan tutulta? Oletko ehkä ollut itse samanlaisessa tilanteessa? Tai oletko kenties parhaillaan? Miten tilanne on ratkennut, jos on?Ja teille kaikille, jotka ette ajatuksenjuoksussani pysyneet mukana – ei hätää.  En ole ihan varma pysyinkö itsekään :D

Kiire yllätti työhönpalaajan

Hah! En voi muuta kuin naurahtaa itselleni ja ihmetellä että mitä oikein kuvittelin kun mietin että töihin paluu auttaisi rutinoimaan omaa aikataulua siten, että myös blogaamiselle jäisi aikaa. Lomalla ollessani jostain syystä tosiaan kuvittelin että töihinpaluu auttaisi oman ajan järjestelemisessä: Olisi helppoa mennä rutiinien mukana; Palata säännöllisen treenin pariin; Palata säännöllisen kirjoittamisen pariin; Palata säännöllisyyteen oikeastaan minkä tahansa asian parissa. Vaan kuten nyt siis arvata saattaa, luulin väärin.

Yksi asia mitä en jostain syystä ollut huomioinut ajatuksissani lainkaan on että työnteko voi väsyttää. Vaikka oma työ ei fyysisesti välttämättä kuormittavaa olisikaan niin työpäivä voi olla silti toisinaan raskas. Ja tämä kaikki siitäkin huolimatta että viihtyy työssään. Loman jälkeen ainakin itseltäni vaaditaan lisäksi extraeforttia että saa kaikki työt päivän aikana tehtyä ja ajettua itsenäs takaisin nykyhetkeen kaikkien sähköpostien kahluun ja lom-ajan muutosten jälkeen. Nyt tässä vaiheessa (kahden viikon jälkeen) tuntuu että loma on enää muisto vain ja eteenpäin pusketaan täyttä höyryä.

Hyvänä vastapainona työasioille toimii perhe-elämä, mikä mahdollistaa työpäivästä palautumisen sillä samalla sekunnilla kun avaan päiväkodin portin ja nuorimmaiseni juoksee syliin Äitiä- kovaan ääneen ilosta huutaen (ihankuin edellistapaamisesta olisi kulunut pidempikin tovi). Tämä on se hetki kun kaikki mahdolliset työmurheet unohtuvat, jos sellaisia on sattunutkin olemaan eikä kotona, kolmen lapsen kanssa, niiden ääreen yksinkertaisesti edes ehdi palata ennenkuin onkin jo nukkumaanmenoaika.

Jostain syystä ajatuksiini ei ollut myöskään mahtunut vapaa-ajan tuntien rajallisuus ja myönnän että usein kun se hetki, missä koneen ääreen olisin ehkä ehtinyt istumaan, ei ole joko jaksanut tai sitten päässä ei ole ollut yhtään ajatusta. Olen ihan aidon oikeasti jopa muutamaan otteeseen miettinyt että enkö oikeasti enää ajattele yhtään mitään; Onko se edes mahdollista? Ehkä nämä ovat ne kuuluista ”äiti-aivot”, mistä olen joskus kuullut puhuttavan. Tai sitten ne ovat vain ne vähintäänkin yhtä kuuluisat ruuhkavuodet. Niin tai näin niin kiire yllätti tämän työhänpalaajan mutta tämän kiireisemmäksi ei kait enää voi mennä, eihän.