65 Kiloa

65 kiloa on mielenkiintoinen lukema. Se tarkoittaa minulle sellaista painoa, jossa olen aina ennen lakannut katsomasta vaakaa koska olen ollut niin järkyttynyt. Se on ollut minulle se piste, jonka yli ei ole astuttu ilman laihdutuspäätöstä. Joskus kauan sitten se on ollut minulle myös se lukema, jonka yli vaaka ei ole noussut vaikka olisi tehnyt mitä. Samaisen haamurajan aikaisempia lukemia ovat olleet myös 60 kiloa, 58 kiloa ja joskus teinivuosina 56. Kun blogini aikanaan aloitin, painoin 65 kiloa ja olin tavattoman tyytymätön omaan olooni ja olemukseen. Siksi onkin niin vaikea uskoa todeksi sitä, että nyt samassa elopainossa, on oloni kaikkea muuta.

kehonkoostumus_1

Tänä päivänä painan siis tuon maagisen 65 kiloa (tai no okei, ehkä juuri nyt vähän enemmän kiitos tavanomaistakin vapaamman lomasyöpöttelyn) mutta olen lukuisina päivinä tuntenut oloni jopa hoikaksi. En vähättele hyvää oloani mutta loppupeleissä olen kuitenkin sen 65 kiloa ja noin 162 senttiä. Siinä mitassa, ellei ole varustettu tavanomaista suuremmalla lihasmassalla, tuo kilomäärä on vielä hieman liikaa ja sen olemassaolon huomaa. Enää en kuitenkaan osaa sanoa paljonko minun pitäisi tästä vielä laihtua: Kaksi kiloa? Viisi kiloa? Tuskin sentään ainakaan paljoa enempää, jos edes sitä. Luulen, että olen ihan oikeasti päässyt viimein siihen pisteeseen kroppani kanssa, jossa pelkillä vaakaluvuilla ei ole oikeastaan juurikaan merkitystä.

65 kiloa 1

Laihdutusmatkani jatkuu siis eteenpäin myös vuonna 2017 mutta seurattavien kilojen sijaan joutunen tarkastelemaan enemmän jotain muuta, kuten liikunnallista kehitystä esimerkiksi kehonhallinnan suhteen (olen taas kerran ajatellut nostaa käsilläseisonnan opettelun agendalle). Siinä sivussa tippuvat sitten ne kilotkin, mitkä ovat tippuakseen ja rasvaprosentti pienenee sen mitä on pienentyäkseen. Koska konkretiaakin tarvitaan niin loppukeväästä sitten tarkastetaan mikä onkaan lopputulos kun astellaan kehonkoostumusmittauksen kautta kohti kesää.

Enemmän äiti

Siinä missä joskus pystyin keskittämään ison osan energiastani laihduttamiseen tai muutoin itseeni olen nykyään enemmän äiti. Se että olen enemmän äiti, ei missään nimessä tarkoita että olisin ollut yhtään sen huonompi äiti tuolloinkaan mutta minulla oli äitiyden lisäksi enemmän aikaa myös muuhun. Itseasiassa kun muistelen niin aikaa oli todella paljon ja vaikka kuinka touhusi niin päivässä tuntui riittävän tunteja. Herranjestas ehdin päivittäisiltä touhuiltani aina kotiin katsomaan Tietä Avonleaan, joka tuli joskus keskellä päivää – viitenä kertana viikossa. Nykyisellään on hyvä jos tv:n ääreen ehdin viikossa kertaakaan yli kymmeneksi yhtäjaksoiseksi minuutiksi.

Jos joskus pystyinkin keskittämään päivästä ison osan omalle vartalolleni niin en enää. Tai varmasti voisin, onhan kiire ja ruuhkavuodet jonkinlainen tekosyy, mutta jostain syystä se, täydellisen rantakunnon metsästys, ei ole tuntunut niin tärkeältä kuin ennen. En sano, että olisin tyytyväinen itseeni näin mutten myöskään sano etten olisi.

Itseensä tyytymisen ei tarvitse tarkoittaa sitä että käpertyy tässä vaiheessa selityksen “ruuhkavuodet” taakse syömään suklaata kaksin käsin ja odottamaan parempia aikoija mutta se voi tarkoittaa sitä että täytyy hyväksyä ettei unelmien rantakunto ei häämötä heti ensimmäisen nurkan takana. Olen pitkin syksyä laihduttanut hitaasti mutta ehkä sitten sitäkin varmemmin. Toisinaan tahti on ollut niin hidasta että tuntuu ettei mitään edes tapahdu ja olen kyseenalaistanut omia motiivejani useampaankin otteeseen. Toisinaan on myös tehnyt mieli vain lopettaa ja todeta ettei tästä mitään tule. Mutta tulee siitä, joskus. Ihan niinkuin ensimmäiset syödyt suklaat eivät heti näy vyötäröllä niin eivät ne ensimmäiset syömättä jätetytkään näy. Ja onhan tässä tapahtunut jotain, ruuhkavuosista huolimatta.

muutos