Ketä kiinnostaa?

Ajattelin ensin kirjoittaa siitä mitä minulle kuuluu, lähinnä siis muutoin kuin kroppaprojektini suhteen. Ajattelin että kerron kuulumisistani äitinä – kuinka olen esimerkiksi havahtunut siihen miten meidän seitsemänkuisen hiuspehko on alkanut paksuuntumaan. Tai kuinka me vietämme yhteisiä hetkiä sohvalla katsellen ikkunasta ulos ihmetellen sitä, miten syyslehdet varisevat. Ja sitten aloin miettiä että ketä se oikeastaan kiinnostaa.

lintubongarit

Vaikka tykkäänkin itse lukijana siitä kun suositut bloggaajat raottavat hivenen ovea siihen tavanomaiseen elämäänsä, niin miksi ketään kiinnostaisi se miten minulla sujuu. Minäkun olen ihan tuiki tavallinen tyyppi enkä millään tavalla erityistä elämää elävä henkilö. Se minun elämäni on nimenomaan sitä tavanomaista, paitsi ehkä kaksi kertaa vuodessa kun käyn jossain seurapiirijuhlassa, josta luonnollisesti haluan kirjoittaa koska se on jotain niin speciaalia.

Nämä, tavanomaiset asiat, ovat kuitenkin ehkä niitä tekijöitä, jotka olen ihan tiedostamattomani kadottanut blogivuosien varrella. Toisinaan ne kumpuavat jostain sydämen perukoilta ja teksti syntyy tänne luettavaksi kuin ihan itsestään mutta muutoin kuvittelen että minulta odotetaan jotain erityisempää; Odotetaan suurta laihdutusmenestystä tai jotain suurta oivallusta kuinka ne kilot vain katoavat. Jos blogia kurkkaa taaksepäin sen kolme-neljä vuotta, niin voi huomata että teksteissä on ollut mukana myös näitä tavallisen tylsiä arkisia juttuja. Milloin olen innostunut kauniista syysväreistä ja milloin ensimmäisistä pakkasaamuista.  Nyt olen innostunut siitä kuinka innoissaan tämä pieni ihmisenalku on huomattuaan että omien jalkojen päälle voi nousta seisomaan. Ja hänhän seisoisi, kaikkialla ja joka paikassa.

raitapaita_3

Ja vaikkei ketään kiinnostaisikaan niin onko sillä oikeastaan merkitystä? Onko sillä oikeasti koskaan merkitystä mitä muut ajattelevat? Loppujen lopuksi kait me kaikki elämme täällä omaa elämäämme, itseämme varten ja eikö silloin ole tärkeintä tehdä niitä asioita ja sellaisia ratkaisuja, jotka ovat omalle itselle merkityksellisiä.

Palanen perhearkea

Jo hyvän aikaa sitten minua pyydettiin dokumentoimaan ihan tavallista arkea, sitä jota elän päivittäin. Tästä toiveesta on kulunut tosiaan jo hetki, sillä olen odottanut turhaan sitä tyypillistä päivää. Tajusin ihan oikeasti vasta äskettäin, ettei mikään päivistäni ole oikeastaan aivan samanlainen, vaikka ne näennäisesti sitä saattavatkin vaikuttaa. Tässä eräs tavallinen arkipäivä.

Päivä käynnistyy useimmiten sillä, kun perheen pienin herätyskello nousee ylös klo 6.30-7.00 välillä. Pian perässä seuraavat isommatkin lapset. Aamuisin syödään melko usein puuroa ja siitä se päivä sitten alkaakin käynnistyä. Aamutoimien (kaikkien ruokailut, hammaspesut, hiusten harjaamiset ja pukemiset ja muut) jälkeen lähdimme ulos, omalle pihalle leikkimään. Tai oikeastaan lähdimme ihan ensimmäisenä etsimään keskimmäisen kadonneita kenkiä, jotka hän oli jättänyt ulos edellisenä iltana. Tarinointi siitä että ”joku kummitus on ne napannut” ei auttanut etsinnöissä mutta lopulta ne löytyivät erään pusikon keskeltä. Työn jälkeen koitti hupi, eli se leikin aika isompien kanssa, pienimmän nukkuessa tyytyväisenä vaunuissaan.

arkipaiva_4

arkipaiva_1

Sisälle oli lähdettävä, kun vauva ilmoitti nälästään ja lähenevä lounasaika olisi piakkoin jokatapauksessa pakottanut sisälle meidät muutkin sillä ruoka piti valmistaa ensin. Ensin söi nälkäinen pikkuneiti ja sitten perässä me muut. Huonosti nukutun yön jälkeen elättelin toiveita päiväunista ja lupauduin lukemaan lapsille kirjastosta lainattua Risto Räppääjää. Kuuntelijat kyllä nukahtivat mutta omaksi epäonnekseni kyseessä oli vain yksi kuuntelija ja sekin perheen vauva. Kaksi ikiliikkujaa eivät osoittaneet minkäänlaisia väsymisen merkkejä ja siinä vaiheessa totesin, että omat päiväunet jäisivät vain haaveeksi. Siispä blogin ja muiden juttujen äärelle sekä iltapäiväkahvia keittämään.

Ennen iltapäivän ulkoilua nautimme kaikki hieman välipalaa. Kellon ollessa jo lähempänä kolmea, oli pihalla muitakin lapsia, joten jäimme jälleen kotipihalle. Tällä kertaa nuorimmainenkin nautti (kirjaimellisesti) pihan antimista eli siinä sai itse olla silmä tarkkana, ettei suuhun eksy nurmikkoa, hiekkaa, pikkukiviä tai mitään mitä pihamaalta nyt suuhun pieni ihminen haluaisikaan viedä. Nälän alkaessa vaivata, siirryimme sisälle syömäpuuhiin.

arkipaiva_3

arkipaiva_2

arkipaiva_5

Miehen kotiin saavuttua oli minulla mahdollisuus lähteä salille, jonne menemistä olin jo useampaan otteeseen harkinnut jättää väliin. Kuten mainittu, olin ollut hivenen väsynyt mutta se mitä en kuitenkaan ollut vielä ylös kirjoittanutkaan olivat päivän aikana useammat lasten keskinäiset nahistelut, lasten itkupotkuraiavarit aina ulkoa sisälle tultaessa, sisällä jatkuva mankuminen ulos pääsemisestä ja erinäisten tavaroiden kokoaikainen levitteleminen ympäri asuntoa ja niiden jatkuva siistiminen takaisin paikoilleen. Toki tähän päälle perus lapsiarjen pyörittämiseen kuuluvat asiat kuten vaipanvaihdot, ruoan tarjoaminen ja ruokajuttujen poissiivoaminen, pöytien pyyhinnät jne.  Minä oikeasti tarvitsin hengähdyshetkeä ja niinpä lähdin päivän kepeimmän osion, eli salitreenin, pariin. Treenin jälkeen kotiin saapui kaupan kautta ihan uusi ihminen.

happy

Miehen vuoro urheilla ja minä itse valmistauduin lasten kanssa iltapalan kautta yöunille. Saattoipa olla että nukahdin itse ennen lapsia heitä nukuttaessani. Tässä vaiheessa kello oli jotakuinkin yhdeksän ja vasta mieheni herätettyä minut, laahustin omaan sänkyyn nukkumaan.

Kas näin, tällaista on ihan tavallinen arkinen bloggaajan perhe-elämä. Kaukana glamourista ja ihan sitä samaa kuin kaikilla muillakin. Toisinaan huomaa että töitä saa todella tehdä sen eteen että ehtii päivittämään blogia ja varsinkin kuvaamaan sitä varten. Hatunnostoni kaikille niille äideille, jotka toteuttavat tätä kaikkea ammattimaisin ottein- itsellä kun tuntuu toisinaan, että vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken jo näin amatöörinä. Vinkkejä ajan paremmasta hallinnasta otetaan myös vastaan.