Miksi en treenaa viikonloppuisin

Olen jo pitkään rytmittänyt elämäni aikalailla viiden arkipäivän varaan, mikä tarkoittaa sitä että viikonloput jäävät vapaaksi. Sinänsähän tämä on hassua, sillä oikeastaan sillä onko arki vai viikonloppu, ei ole kotiäityden aikana merkitystä. Ja oikeastaan juuri siksi en viikonlopulle yleensä suunnittele mitään, sillä minun on mahdollista toimittaa asiani myös arkena. Isolla osalla ihmisistä viikottaiset vapaat kuitenkin kohdistuvat kahdelle tietylle viikonpäivälle, jolloin esimerkiksi salilla oleva lapsiparkki on kovin kysyttyä ilman että minunkin tarvitsee sinne silloin työntyä.

Osittain oikeastaan samasta syystä, pyrin muutoinkin sovittamaan tekemiseni arkipäiviin, jolloin ihmisiä on hieman vähemmän liikenteessä. Vaikka ihmisvilinästä pidänkin niin kun liikkuu yksin kolmen pienen lapsen kanssa, on kulkeminen vähän vähemmässä ihmismassassa helpompaa. Myös nälän yllättäessä tilaa löytyy luonnollisesti paremmin eikä kassallakaan tarvitse yleensä kovin pitkään jonottaa.

Viiden päivän sykli on ollut aika toimiva ratkaisu myös työelämässä ollessani. Toki, tässä merkittävänä tekijänä on ollut se että treenaan salilla, eikä treeniaikani ole näinollen sidonnainen tiettyyn päivään tai edes kellonaikaan. Ja itseasiassa juuri tämä seikka oli yksi niistä tekijöistä miksi salille koskaan treenaamaan päädyinkään. Usein treenini ajoittuivat aikaiseen aamuun, ennen töihin menoa mikä jätti illat vapaiksi sille tärkeimmälle – perheelleni.

Ja jos nyt joskus jotain menoa sattuisi olemaan, niin yleensä se osuu viikonloppuun. Ja näin, tämän takia en (ainakaan kovin usein) treenaa viikonloppuisin. Näillä sanoilla, hyvää viikonloppua!

 

ps. Kuva ON vanha, vuosimallia 2015. Juuri tähän nimenomaiseen kuvaan päätyminen on osittain sattumaa mutta johtuu osittain myös siitä että olen läpikäynyt viimepäivinä aikalailla vanhempaa kuvamateriaalia ja tämä osui siellä silmiini. Blogissa se on nähty aiemmin täällä.

 

Ketä kiinnostaa?

Ajattelin ensin kirjoittaa siitä mitä minulle kuuluu, lähinnä siis muutoin kuin kroppaprojektini suhteen. Ajattelin että kerron kuulumisistani äitinä – kuinka olen esimerkiksi havahtunut siihen miten meidän seitsemänkuisen hiuspehko on alkanut paksuuntumaan. Tai kuinka me vietämme yhteisiä hetkiä sohvalla katsellen ikkunasta ulos ihmetellen sitä, miten syyslehdet varisevat. Ja sitten aloin miettiä että ketä se oikeastaan kiinnostaa.

lintubongarit

Vaikka tykkäänkin itse lukijana siitä kun suositut bloggaajat raottavat hivenen ovea siihen tavanomaiseen elämäänsä, niin miksi ketään kiinnostaisi se miten minulla sujuu. Minäkun olen ihan tuiki tavallinen tyyppi enkä millään tavalla erityistä elämää elävä henkilö. Se minun elämäni on nimenomaan sitä tavanomaista, paitsi ehkä kaksi kertaa vuodessa kun käyn jossain seurapiirijuhlassa, josta luonnollisesti haluan kirjoittaa koska se on jotain niin speciaalia.

Nämä, tavanomaiset asiat, ovat kuitenkin ehkä niitä tekijöitä, jotka olen ihan tiedostamattomani kadottanut blogivuosien varrella. Toisinaan ne kumpuavat jostain sydämen perukoilta ja teksti syntyy tänne luettavaksi kuin ihan itsestään mutta muutoin kuvittelen että minulta odotetaan jotain erityisempää; Odotetaan suurta laihdutusmenestystä tai jotain suurta oivallusta kuinka ne kilot vain katoavat. Jos blogia kurkkaa taaksepäin sen kolme-neljä vuotta, niin voi huomata että teksteissä on ollut mukana myös näitä tavallisen tylsiä arkisia juttuja. Milloin olen innostunut kauniista syysväreistä ja milloin ensimmäisistä pakkasaamuista.  Nyt olen innostunut siitä kuinka innoissaan tämä pieni ihmisenalku on huomattuaan että omien jalkojen päälle voi nousta seisomaan. Ja hänhän seisoisi, kaikkialla ja joka paikassa.

raitapaita_3

Ja vaikkei ketään kiinnostaisikaan niin onko sillä oikeastaan merkitystä? Onko sillä oikeasti koskaan merkitystä mitä muut ajattelevat? Loppujen lopuksi kait me kaikki elämme täällä omaa elämäämme, itseämme varten ja eikö silloin ole tärkeintä tehdä niitä asioita ja sellaisia ratkaisuja, jotka ovat omalle itselle merkityksellisiä.