Sinun arkesi on jonkun toisen lapsuus

Kuuntele, lapseni: minä puhun sinulle, kun sinä nukut toinen pieni käsi nyrkissä posken alla ja vaaleat hiuskiehkurat liimaantuneina kosteaan otsaasi. Olen pujahtanut huoneeseesi yksin. Vielä muutama minuutti sitten, kun olin katsomassa uutisia olohuoneessa, katumuksen tukahduttava aalto pyyhkäisi lävitseni. Syyllisyydentuntoisena tulin sänkysi viereen.

Ajatukset, joita minä ajattelin, lapseni: Olin ollut äkäinen sinulle. Minä toruin sinua aamulla, kun sinä vain taputtelit kasvojasi kostealla pyyhkeen kulmalla. Minä toruin sinua siitä ettet pessyt käsiäsi. Minä karjaisin, kun sinä heitit tavaroitasi lattialle. Aamiaisellakin minä löysin sinusta vikoja. Sinä sottasit. Sinä maiskuttelit suutasi. Levitit voita liian paksulti leivän päälle. Ja kun sinä lähdit leikkimään ja minä kiiruhdin töihin, sinä käännyt, heilutit kättäsi ja huusit: ”Hei, hei äiti!” ja minä katsoin sinua pahekusen ja vastasin ”Pois kuralätäköstä, sinulla ei ole kuravaatteita!”.

Muistatko myöhemmin, kun minä olin katsomassa uutisia olohuoneessa ja kuinka sinä tulit luokseni arastellen jonkinlainen loukkaantunut ilme kasvoillasi. Kun minä vilkaisin sohvalta ärtyneenä keskeytyksestä ja tiuskaisin ”No mitä nyt?”. Sinä et sanonut mitään, vaan juoksit huoneen poikki yhdessä pyräyksessä, hyppäsit kaulaani ja annoit minulle suukon. Ja sinun pienet kätesi rutistivat minua kiintymyksellä, jota ei edes välinpitämättömyys kuihduttanut. Ja sitten sinä olit poissa, riensit jo rappusia yläkertaan.

Niin lapseni, pian sen jälkeen hirvittävä, inhottava pelko valtasi minut. Mitä tapa on minulle tehnyt? Vikojen ja sättimisen tapa. Se ei johtunut siitä että minä en olisi rakastanut sinua; se johtui siitä että odotin liikaa nuoruudelta. Mittasin sinua omien vuosieni mittakepillä.  Ja sinussa on paljon hyvää, hienoa ja aitoa. Pieni sydämesi on yhtä suuri kuin aamunkoi kukkuloilla. Sen osoitit rientämällä poikki huoneen antamalla minulle hyvänyönsuukon. Minä olen vaatinut paljon, aivan liian paljon.

Vaikka tekstin alkuperä menee lähes sata vuotta taaksepäin, on sen sanoma ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan. Kiire on ehkä arjessa nykyaikana enemmän läsnä kuin ikinä aiemmin. Kännykät mahdollistavat sen että kuka tahansa on periaatteessa tavoitettavissa koska tahansa. Tehostaminen on nykypäivän trendi. Kaikilta odotetaan aina vain enemmän ja nopeampaa. Hetkeen pysähtyminen koetaan monesti haasteeksi. En tiedä sinusta mutta minä tunsin kyynelten nousevan silmiini tätä lukiessani.

Alkuperäinen julkaisu löytyy nimellä Father Forgets, kirjoittajanaan W. Livingston Larned  mutta tässä yhteydessä otin vapaudekseni muokata tekstiä hieman yhteyteen sopivammaksi. Sanoma on kuitenkin edelleen sama ja sen siivittämänä annetaan läheisimmille tänään iso halaus ja nautitaan niistä pienistä hetkistä täysillä <3

Kolmesti viikossa

Harvakseltaan kirjoittamisessa on se haaste että aina sitten kun jotain kirjoittaa, tuntuu että sen pitäisi olla vähintäänkin tajunnan räjäyttävää tekstiä. Voin paljastaa heti kättelyssä että sellaista ei ole luvassa. Sensijaan olen päättänyt luvata jotain, mistä on iloa ja hyötyä niin minulle kuin sinullekin rakas lukija: Minä lupaan päivittää blogini vastedes kolmesti viikossa. Vähintään.

Jo pitkään olen ollut melkoisella tuuliajolla niin blogini, treenieni kuin monen muunkin asian suhteen. Työelämässä sen sijaan olen luonut voittavaa strategiamallia, tehnyt isoja päätöksiä ja paljon työtä menestyäkseni paisti henkilökohtaisesti myös tiiminä. Ehkä juuri siksi oman henkilökohtaisen suuntaviivat on jäänyt piirtämättä. Aika paljon asioita tapahtuu sen enempää niitä miettimättä ja suunnittelematta mutta mitä esimerkiksi bloggaamiseen tulee, on se minun kiireisessä arjessani vain pakko aikatauluttaa ja suunnitella viikkorytmiin mukaan. Ja jos jotain olen työelämässä huomannut, niin asioita yleensä tapahtuu vasta kun ne on saatu kalenteriin kirjattua. Jotta asioita tapahtuu, on oltava tavoitteita ja jos tämä pätee työelämässä niin yhtälailla myös muualla.

Säännöllinen postaustahti mahdollistaa myös kirjoitustaidon kartuttamisen.  Kuten mikä tahansa muu taito, harjaantuu myös kyky kirjoittaa vain sitä tekemällä ja toistamalla. Palaan aina toisinaan vanhojen postausteni pariin ja osan kohdalla suorastaan hämmästyn että olenko minä ihan oikeasti osannut kirjoittaa noin oivaltavaa ja mielenkiintoisesti jäsenneltyä tekstiä. (Yhtälailla seasta löytyy kyllä esimerkkejä siitä toisestakin ääripäästä mutta annetaan sen nyt tässä vaiheessa olla). Lähes poikkeuksetta nuo ”parhaat” tekstit löytyvät aktiivibloggaajan ajoiltani.

Aktiivisempi ote tarkoittaa samalla myös sitä, että kynnys kirjoittaa madaltuu. Tämä taas antaa tilaa luovuudelle, kun tarve kirjoittaa niitä tajunnan räjäyttäviä postauksia väistyy. Usein ne parhaimmat tekstit ovat omalla kohdallani ainakin syntyneet melko vapaasta ajatuksenvirrasta. Aina kaikki teksti ei voi kuitenkaan olla oivaltavaa mutta niiden ideoiden syntyminen on helpompaa kun tietynlainen paine väistyy.

Toivon että yhtäkkiä huomaan taas kirjoittavani seitsemänä päivänä viikossa mutta ennen sitä tavoittelen kolmen postauksen viikkotahtia. En vielä rajaa tavoitteitani millekään tietylle viikonpäivälle, aihealueelle tai muulle yksityiskohtaisemmalle tasolle vaan tuo kolme julkaisua viikossa on riittävä. Pitkään aikaanhan sellaistakaan ei ole kohdallani nähty ja kuten alussa sanoin, tavoitteiden on hyvä olla sellaisia, että ne on mahdollista saavuttaa. Tämä motivoi myös jatkamaan ja yrittämään jatkossa saavuttamaan jotain vielä parempaa.