Typerin dieettivinkki ikinä

On olemassa fiksuja tapoja dieetata ja on olemassa typeriä tapoja dieetata. En muista missä yhteydessä törmäsin dieettivinkkiin, minkä ansiosta uskon että dieettaaminen koetaan erityisen ikävänä. Vinkki kuului että ”tee vain pahaa ruokaa, niin ei tee mieli syödä niin paljoa”. Siis eeeeeeeeeiiiiii! Ei, ei ja vielä kerran ei! Olen ehkä toisinaan liiankin perso hyvälle (ruoalle) mutta syöminen on kyllä aina kuulunut omalla priolsitallani melko korkealle.

Vaikkei minulla luonnollisestikaan ole varaa haukkua kenenkään ajatuksia typeriksi niin uskallan silti sanoa ääneen että dieettivinkkinä tuo on aika typerä. Tai siis kyllähän sillä toki laihtuu, kuten syömättömyydellä varmasti aina mutta onko se järkevää niin ei todellakaan.

Myös dieetillä on tärkeää on syödä hyvin, monipuolisesti sekä riittävästi. Tämä jos siis haluaa pitää itsensä terveenä, vireystilan hyvänä ja kyetä nauttimaan elämästä ja ihmisistä ympärillään. Enkä usko että meistä kukaan on loppujen lopuksi lihonut koska on syönyt liikaa vaikkapa makaronilaatikkoa tai kalakeittoa.

Vai mitä sinä olet mieltä; Onko tämä typerin kuulemasi dieettivinkki ikinä vai oletko kuullut ehkä jotain vielä hullumpaa?

Hyvästä ruoasta luopumisen sijaan suosittelen mieluumin vaikka vähentämään karkkipussin pohjalle kurkottelemista. Ei siitä tarvitse kokonaan luopua mutta rehellisyyden nimissä ne herkutkin maistuvat paremmille hieman harvaksemmaaltaan syötynä.

Haluatko lukea lisää ajatuksiani aiheesta? Kurkkaa nämä tekstit ja tiedät mistä oikeastaan puhun kun puhun dieetistä tai laihduttamisesta

En ole niin hoikka kuin miltä näytän

Tai jotain sen suuntaista tuumasi Niiskuneiti aikanaan Muumeissa.

Joskus kauan, kauan sitten (yläasteikäisenä) koin katastrofiksi, kun päälleni ei jostain merkistä sopinutkaan käyttämäni S-koon vaate. Jätin ostamatta koska enhän minä voinut olla kokoa medium. Nyt olen kokoa L, enkä voisi vähempää välittää vaatteen kokolapusta. Tai ei nyt ehkä ihan niinkään. Vaikka suoraan kokolapulla ei olekaan merkitystä, niin sillä mitä vaatteiden alta löytyy, on. En useinkaan ajattele omaa kokoani mutta silloin kun ajattelen niin Niiskuneitiä lainatakseni: ”En ole niin hoikka kuin miltä näytän”. Tai ainakaan miltä kuvittelen näyttäväni.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut artikkelin siitä voiko omaan peilikuvaan luottaa ja totean tälläkin kertaa, että ei välttämättä voi. Vaikka oma itsetunto ja -tuntemus olisi kohdillaan, eikä oma kehonkuva olisikaan millään tavalla vääristynyt niin oman vartalon kokomuutoksia voi olla vaikea itse havaita. Tai näin on ainakin minun kohdallani. Kun aikanani laihduin melko lyhyessä ajassa, tiesin hoikistuneeni mutten tajunnut itse, kuinka paljon kuin vasta jälkikäteen. Sama tarina toimii myös toisinpäin: Eli vaikka lihoo, ei välttämättä ymmärrä muuttunutta kokoa kuin vasta myöhemmin vaikka alkaisikin ostaa vaatekaappiinsa kokomerkinnältään suurempia vaatteita kuin ennen.

Minä olen nyt koko aikuisikäni lihavimmillani (poislukien raskaudet) jos painoa käyttää mittarina. Luulen että jos mitattaisiin rasvaprosenttia, voittaisin myös tämän taiston samoin kuin vaatekokovertailun, jos sitä nyt voisi voitoksi sanoa. En silti tunne itseäni lihavaksi. Ainakaan aina vaikka sitä mittarien mukaan olenkin. En kuitenkaan voi myöskään sanoa olevani mitenkään priimakunnossa mutta asia ei ole minulla ollut pitkään aikaan päällimmäisenä mielessä. Ja koska asian suhteen olen ollut aika lailla tuuliajolla, on tilanne pysynyt jokseenkin samana jo muutaman vuoden ajan.

Nyt olen kuitenkin taas kerryttänyt massaa hieman lisää siihen mitä se jossain vaiheessa jo oli. Viimeisin vaakalukema oli 69,4kg. Siis ihan oikeasti, lähes 70kg ja taas kerran mietin, että jotain tartteis ehkä tehdä. Mutta eipä tässä muutamassa viikossa ole mikään omassa tekemisessäni muuttunut. ”Ehkä huomenna sitten”, huomaan kuitenkin taas näin sunnuntai-iltana ajattelevani. Nähtäväksi sitten jää, että haluanko kuitenkaan muutosta niin paljon, että olisin oikeasti valmis tekemään sen eteen jotain konkreettista vai toistanko samaan huomis-mantraa vielä viidenkin viikon päästä.

Mitä elämäntapamuutoksiin tulee, niin niiden täytyy olla aidon oikeasti aina omasta itsestä lähtöisiä. Niihin täytyy olla tietynlainen intohimo ja palo toteuttaa mutta myös ajankohdan tulee olla oikea, jotta muutoksen jaksaa läpiviedä. Joku joskus jossain kirjoitti että meistä ei tule sitä mitä toivomme, vaan sitä mitä ihan aidon oikeasti haluamme. Ja juuri nyt, en ole ihan varma että haluanko olla vartaloltani jotenkin erilainen vai toivonko vain. Tai en itseasiassa edes tiedä toivonko edes vai olenko vain ihan tyytyväinen nykytilaan.

Kuulostaako tämä ajatuksenjuoksuni ollenkaan tutulta? Oletko ehkä ollut itse samanlaisessa tilanteessa? Tai oletko kenties parhaillaan? Miten tilanne on ratkennut, jos on?Ja teille kaikille, jotka ette ajatuksenjuoksussani pysyneet mukana – ei hätää.  En ole ihan varma pysyinkö itsekään :D