Palanen perhearkea

Jo hyvän aikaa sitten minua pyydettiin dokumentoimaan ihan tavallista arkea, sitä jota elän päivittäin. Tästä toiveesta on kulunut tosiaan jo hetki, sillä olen odottanut turhaan sitä tyypillistä päivää. Tajusin ihan oikeasti vasta äskettäin, ettei mikään päivistäni ole oikeastaan aivan samanlainen, vaikka ne näennäisesti sitä saattavatkin vaikuttaa. Tässä eräs tavallinen arkipäivä.

Päivä käynnistyy useimmiten sillä, kun perheen pienin herätyskello nousee ylös klo 6.30-7.00 välillä. Pian perässä seuraavat isommatkin lapset. Aamuisin syödään melko usein puuroa ja siitä se päivä sitten alkaakin käynnistyä. Aamutoimien (kaikkien ruokailut, hammaspesut, hiusten harjaamiset ja pukemiset ja muut) jälkeen lähdimme ulos, omalle pihalle leikkimään. Tai oikeastaan lähdimme ihan ensimmäisenä etsimään keskimmäisen kadonneita kenkiä, jotka hän oli jättänyt ulos edellisenä iltana. Tarinointi siitä että ”joku kummitus on ne napannut” ei auttanut etsinnöissä mutta lopulta ne löytyivät erään pusikon keskeltä. Työn jälkeen koitti hupi, eli se leikin aika isompien kanssa, pienimmän nukkuessa tyytyväisenä vaunuissaan.

arkipaiva_4

arkipaiva_1

Sisälle oli lähdettävä, kun vauva ilmoitti nälästään ja lähenevä lounasaika olisi piakkoin jokatapauksessa pakottanut sisälle meidät muutkin sillä ruoka piti valmistaa ensin. Ensin söi nälkäinen pikkuneiti ja sitten perässä me muut. Huonosti nukutun yön jälkeen elättelin toiveita päiväunista ja lupauduin lukemaan lapsille kirjastosta lainattua Risto Räppääjää. Kuuntelijat kyllä nukahtivat mutta omaksi epäonnekseni kyseessä oli vain yksi kuuntelija ja sekin perheen vauva. Kaksi ikiliikkujaa eivät osoittaneet minkäänlaisia väsymisen merkkejä ja siinä vaiheessa totesin, että omat päiväunet jäisivät vain haaveeksi. Siispä blogin ja muiden juttujen äärelle sekä iltapäiväkahvia keittämään.

Ennen iltapäivän ulkoilua nautimme kaikki hieman välipalaa. Kellon ollessa jo lähempänä kolmea, oli pihalla muitakin lapsia, joten jäimme jälleen kotipihalle. Tällä kertaa nuorimmainenkin nautti (kirjaimellisesti) pihan antimista eli siinä sai itse olla silmä tarkkana, ettei suuhun eksy nurmikkoa, hiekkaa, pikkukiviä tai mitään mitä pihamaalta nyt suuhun pieni ihminen haluaisikaan viedä. Nälän alkaessa vaivata, siirryimme sisälle syömäpuuhiin.

arkipaiva_3

arkipaiva_2

arkipaiva_5

Miehen kotiin saavuttua oli minulla mahdollisuus lähteä salille, jonne menemistä olin jo useampaan otteeseen harkinnut jättää väliin. Kuten mainittu, olin ollut hivenen väsynyt mutta se mitä en kuitenkaan ollut vielä ylös kirjoittanutkaan olivat päivän aikana useammat lasten keskinäiset nahistelut, lasten itkupotkuraiavarit aina ulkoa sisälle tultaessa, sisällä jatkuva mankuminen ulos pääsemisestä ja erinäisten tavaroiden kokoaikainen levitteleminen ympäri asuntoa ja niiden jatkuva siistiminen takaisin paikoilleen. Toki tähän päälle perus lapsiarjen pyörittämiseen kuuluvat asiat kuten vaipanvaihdot, ruoan tarjoaminen ja ruokajuttujen poissiivoaminen, pöytien pyyhinnät jne.  Minä oikeasti tarvitsin hengähdyshetkeä ja niinpä lähdin päivän kepeimmän osion, eli salitreenin, pariin. Treenin jälkeen kotiin saapui kaupan kautta ihan uusi ihminen.

happy

Miehen vuoro urheilla ja minä itse valmistauduin lasten kanssa iltapalan kautta yöunille. Saattoipa olla että nukahdin itse ennen lapsia heitä nukuttaessani. Tässä vaiheessa kello oli jotakuinkin yhdeksän ja vasta mieheni herätettyä minut, laahustin omaan sänkyyn nukkumaan.

Kas näin, tällaista on ihan tavallinen arkinen bloggaajan perhe-elämä. Kaukana glamourista ja ihan sitä samaa kuin kaikilla muillakin. Toisinaan huomaa että töitä saa todella tehdä sen eteen että ehtii päivittämään blogia ja varsinkin kuvaamaan sitä varten. Hatunnostoni kaikille niille äideille, jotka toteuttavat tätä kaikkea ammattimaisin ottein- itsellä kun tuntuu toisinaan, että vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken jo näin amatöörinä. Vinkkejä ajan paremmasta hallinnasta otetaan myös vastaan.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa

Olen aina ajatellut, että jos olisin supertähti, haluaisin lopettaa urani tyylillä vielä siinä vaiheessa kun olen huipulla. Tämä jättäisi fanijoukot haluamaan lisää, eikä kenenkään tarvitsisi muistella uran alamäkeä ja noloja pyrkimyksiä nousta syvästä suosta.

Olen pitänyt blogiani jo pitkään ja kokenut näinä vuosina paljon sellaista, jota en olisi uskonut koskaan kokevani. Olen saanut blogini kautta kunnian tutustua moniin upeisiin ihmisiin niin tosielämässä kuin tietokoneen ruudun välityksellä. Bloggaaminen on ehdottomasi antanut paljon ja itseasiassa paljon enemmän kuin olisin ikinä ensimmäisessä postauksessani voinut kuvitella. Siinä vaiheessa kun huomasin blogianalytiikasta että joku oli käynyt blogissani, en ikimaailmassa olisi voinut uneksia että jonain päivänä kävijöitä olisi kymmeniä- tai jopa satoja tuhansia.  Kauas on siis kuljettu sitten heinäkuun 2011.

P1180597

Toivoisin voivani jonain päivänä kutsua itseäni ammattibloggaajaksi mutta se vaatii jotain sellaista, mitä minulla ei tällä hetkellä ole antaa. Blogiskene on kokenut valtavia ammattimaisia harppauksia viime vuosina ja uusia nimiä on noussut vanhojen rinnalle tai jopa niiden ohi. Ammattimainen blogi vaatii paljon työtä, taitoa, intohimoa oppia uutta ja kehittyä sekä tietysti aikaa.

Nämä eivät missään nimessä ole jäähyväiset sillä tiedän, että minulla on vielä paljon annettavaa mutten ole varma pystynkö siihen kaikkeen juuri nyt. Tuntuu, että olen ajatuksineni ja voimavaroineni sellaisessa pisteessä, että tarvitsen hetken aikaa itselleni. Haluan käydä itseni kanssa rehellisen keskustelun siitä miksi ihan todellisuudessa bloggaan; Kenelle blogiani kirjoitan; Ja mitä blogillani haluan tehdä. En halua itse katsoa kuinka minä bloggaajana ja blogini vajoavat yhä syvemmälle suohon.

Bloggaaminen on vähän niinkuin salilla käynti (tai treeni yleensä); voihan siellä vain käydä mutta ei siitä sillä tavalla saa oikein mitään irti.

 

P1190236

Sitä sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen aukeaa. Uskon että sulkemalla velvollisuuden oven, saan avattua oven iloon, haluun ja mahdollisuuksiin.  Haluan edelleen olla se ihminen joka saa ja voi sensijaan että täytyy ja pitää. Silläkin uhalla että hiljaiseloni (tai ainakin satunnaisen kirjoittelun) aikana kadotan jokaisen lukijani, aion ottaa riskin. Toivon kuitenkin että jokainen teistä lukijoista hyväksyy pahoitteluni päätöksestäni, joka ei ole minulle todellakaan helppo.

En varmasti katoa kokonaan mutta ainakin annan itselleni luvan olla asettumatta ruudun äärelle. Pidän luovan tauon ja palaan takaisin upeampana kuin koskaan. Palaan takaisin sillä samalla draivilla kuin millä blogini alun perin perustin. Voihan olla että tämän kaiken ääneen sanomalla, antamalla itselleni sen luvan höllätä,  oloni helpottaa jo niin paljon että kaavailtu tauko jää oletettua lyhyemmäksi.

P1200056