Pakkoliikuntaa

”Kaikkihan on kivaa niin kauan kuin se on vapaaehtoista”. Näin totesin kesän aikana mökkitöitä tehdessäni kun muunmuassa hakkasin ja nyhdin kaisloja juurineen irti ranta-alueelta ja siivosin ruohonleikkuun jätökset pois pihamaalta. Tosin tottahan se on, niin kauan kuin asioita saa tehdä vapaaehtoisesti niin niitä on mukava tehdä. Ihan siis riippumatta mikä asia on kyseessä. Jos asuisin mökillämme ja samat hommat olisi pakko tehdä, ei se ehkä enää olisikaan niin kivaa koska pakko.

Vaikka pakollinen paha on nimenomaan yleensä paha, niin pakko voi olla myös niin yltiö”positiivista” että siitä tulee lähes/jopa fanaattista. Ajatellaanpa vaikka liikuntaa. Joku ajattelee että liikunta on jotain aivan kamalaa ja hän näkee jo kuukausia aikaisemmin painajaisia työpaikan hyvinvointipäivästä leikkimielisine futisotteluineen. Joku toinen taas liikkuu enemmän kuin mielellään ja treenit saattavat olla se elämän kiintopiste. Ja kun joskus iskee flunssa, eikä liikkumaan pääse niin se on vähintäänkin maailmanloppu. Okei, ehkä esimerkit ovat vähän karrikoituja mutta kyllä minä(kin) joudun myöntämään että joskus liikkuminen on ollut ehkä enemmän fanaattista kuin olisi ollut tarpeen.

Tällä viikolla en ole liikkunut ollenkaan. En ole siis selviytynyt salille vielä kertaakaan siitäkään huolimatta että tykkään käydä siellä. Ja arvatkaapa mitä? Se ei haittaa minua lainkaan. Juttelinkin tuossa kerran erään ystävän kanssa suhtautumisesta liikuntaan ja on jotenkin aika hassua että yhtä hyvin kuin voin liikkua, voin olla myös liikkumatta – se ei ole minulle millään lailla pakollista. Pakonomaisuuden sijaan saan ja voin liikkua ja teenkin niin enemmän kuin mielelläni, aina kun se vain muun elämän ehdoilla on mahdollista.

Mitä on sinun nykyisen ja unelmiesi vartalon välillä?

Omia heikkouksiaan on aina hieman pelottavaa myöntää. Ja uskokaa pois, ei se ole yhtään sen helpompaa julkiselle bloggaajallekaan. Siitäkin huolimatta aion jakaa kanssanne sen ajatuksen, mitä mietin tänään: ”Mitä on minun nykyisen ja unelmieni timmin keskivartalon välillä?”.

Vartaloni heikoin lenkki on ehdottomasti keskivartalo. Olen aina, tai ainakin koko niinkutsutun aikuisikäni, ollut melko tyypillinen omenavartalo. Jos joku paikka kropastani kerää itseensä sen kaiken ylimääräisen, niin se on vatsanseutu. Keskivartalo on myös se viimeinen paikka, mistä ylimääräinen rasva tuntuu katoavan. Enkä usko että kolme suhteellisen lyhyen ajan sisään ollutta raskautta ovat asiaa varsinaisesti helpottaneet.

Vaikka kiinteä keskivartalo ja tiukka kasipäkki eivät ehkä merkitse minulle enää yhtä paljon kuin joskus ennen, niin en kiellä, etteikö olisi hienoa omistaa sellainen vatsanseutu mitä ei tarvitsisi aina piilotella. Eikä tämä tarkoita siis sitä että täyttäisin kaappini tulevaisuudessakaan erilaisilla napapaidoilla mutta kaikki jotka jokseenkin keskivartalopyöreitä ovat, tietävät mitä tarkoitan kun sanon että olisi kiva ostaa joskus jotain sellaistakin vaatetta, mitä ei tarvitsisi aina miettiä vatsanseudun istuvuuden kannalta.

Niin mitä sitten on sen minun nykyisen (yllä) ja unelmieni keskivartalon välillä? Ruokavalio. En halua vähätellä liikunnan ja liikkumisen tärkeyttä mutta seharvoin riittää saavuttamaan toivottuja tuloksia. Minä jos kuka olen siitä melko hyvä esimerkki sillä olenhan liikkunut melko säännöllisesti jo pidemmän aikaa mutta jos joku on ontunut matkan aikana, niin ruokavalio. En sano että se on ollut retuperällään, onhan etenemistä kuitenkin koko ajan tapahtunut, mutta olisi varmasti tapahtunut enemmän jos se olisi ollut yhtä hyvällä mallilla kuin ne treenit. Tarina on muuten sama myös aloituskuvan kuvaparissa. Ei sitä turhaan sanota että vatsalihakset rakennetaan keittiössä.

ps. On pakko vielä mainita että artikkelin ensimmäinen kuva (kumpikaan) ei ole ihan tuore.  Toinen on otettu vain hieman ennenkuin plussasin viimeisimmän raskauteni (2015 kesä) ja timmimpi kuva joltain tätä aiemmalta ajalta, kuitenkin lastensaannin jälkeen.  Jälkimmäinen kuva sensijaan tosiaan tältä kesältä – edelleen vatsamakkaroineen.