Odottamaton blogitauko

Tuntuu että edellisestä blogipostauksesta on ikuisuus. Yksi välipäivä muuttui päiviksi ja päivät viikoiksi. Yhtäkkiä oltiinkin tilanteessa, missä olen edelliskerran julkaissut mitään noin kuukausi sitten. Kuukauden hiljaisuus blogiskenessä on ikuisuus. Ammattiblogaajan tehtävä on aktiivinen sekä säännöllinen päivitystahti ja sosiaalisen median monipuolinen hyödyntäminen. Ja vaikka ei ihan ammattiblogaaja olisikaan, niin koen että kaltaiseltani, portaalin alla julkaisevalta semiammattilaiselta, odotetaan ihan samoja asioita. Toki mitä harrastepohjaisempi blogi, sitä enemmän epäsäännöllisyyttä annetaan anteeksi mutta yhtäkkinen kuukauden hiljaisuus on jo aika anteeksiantamatonta.

Blogin päivittäminen on ollut mielessä useasti ja olen jopa istunut tietokoneen äärelle muutamana kertana. Päivittäminen on kuitenkin jäänyt koska en ole halunnut antaa turhaa lupausta sen suhteen että myös seuraavana päivänä olisi tarjolla mitään uutta. Tänäänkin olisin voinut kirjoittaa kuulumisia, kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunut. Olisin voinut aloittaa pärisyttävällä kotitreeniohjeella pitkän tauon jälkeen mutta halusin esittää julkisen anteeksipyyntöni juuri sinulle, joka olet viimeisen kuukauden aikana käynyt katsomassa että eikö ihan oikeasti mitään uutta tekstiä ole tullut julkaistua. Pahimmillaan pitkät tauot ja epäsäännöllinen päivittäminen voidaan kokea lukijan epäarvostukseksi ja juuri siitä syystä halusin tämän postauksen julkaista. En halua selitellä syitä hiljaisuudelle vain siksi että niin odotetaan tehtävän vaan puhtaasta arvostuksesta sinua, lukijaani, kohtaan.

Jokaiselle meistä sattuu ja tapahtuu elämän aikana – on erilaisia ajanjaksoja. Blogimaailmassa kuukauden tauko on iäisyys mutta toisissa asioissa vuoden mittain väli voi tuntua silmänräpäykseltä . En voi esimerkiksi uskoa että siitä on jo vuosi kun julkaisin tämän tekstin. Ihan oikeasti, kokonainen vuosi. Muistan sen päivän ja ne tunnetilat edelleen vahvasti. Enkä ihan jaksa uskoa sitäkään että vuosi sitten perheen pienin vielä vietti aikansa lehtikasassa maaten tai korkeintaan konnatusasennossa notkuen kun tänävuonna tyyppi jo juoksee, hyppii ja kiipeilee minkä jaloistaan ehtii. Enkä ihan jaksa uskoa sitäkään että oli kulunut kymmenkunta vuotta kun viimeksi olin tavannut ammattikorkeakouluaikaista ydinkaveriporukkaa ennen viime viikonloppua. Muutamaa vuotta ja kymmenen lasta myöhemmin siinä me olimme, ihan niinkuin silloin parikymppisinä – kasvoilta päivääkään vanhenemattomina. Yhtäkkiä yhden kuukauden hiljaisuus ei olekaan enää niin pitkä aika.

Ei se ole niin vakavaa

Tein aikanani päätöksen, etten ota stressiä blogista ja/tai sen päivittämisestä. Samaan tapaan kuin en ota stressiä siitä jos jonain viikkona en pääsekään liikkumaan ihan niin paljoa kuin olin suunnittellut. Enkä ota myöskään stressiä siitä että en aina syö kuten ehkä optimaalisesti olisi mahdollista. Ei se ole niin vakavaa.

Edellä mainitun kaltaiset, pienet mutta merkittävät, päätökset ovat olleet ehkä elämäni parhaimpia.Se että antaa itselleen luvan tehdä ja toimia siten kuin parhaalta tuntuu, on omalla tavallaan ehkä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukijalka. Toki, jos se mikä tuntuu parhaalta on haitaksi omalle terveydelle niin sitten voi asiaa taas miettiä uudestaan mutta noin lähtökohtaisesti lepo on jokaiselle joskus tärkeää. Levon ei tietenkään tarvitse tarkoittaa kotona makaamista ja täyttä tekemättömyyttä mutta se voi tarkoittaa joskus sitäkin.

vakavaa_2

En ehkä itse voi kuitenkaan kehua olleeni tekemättä mitään – harva vanhempi varmaan voi. Enkä itseasiassa ole edes pitänyt ”lomaa” kirjoittamisesta vaan sille ei yksinkertaisesti ole löytynyt sopivaa aikaa. Olen kirjoittajana jokseenkin impulsiivinen, eli minun täytyy päästä kirjoittamaan siinä hetkessä kun sille on sopiva flow. Harmittaa itseasiassa ihan, etten eräänä yönä noussutkaan sängystä ylös koneen ääreen kun ajatuksenvirta kulki kuin itsestään. Tosin, en mene sanomaan olisiko kahdelta aamuyöllä tuotettu teksti sittenkään ollut niin järkevää, kuin itse tuohon aikaan kuvittelin. Se jäänee ikuiseksi mysteeriksi.

Ja vaikkei tämä teksti varsinaisesti tarjonnut mitään uutta ja ihmeellistä, niin se madalsi omaa kynnystäni palata takaisin blogin ääreen. Jokainen on varmaan huomannut, joko treenatessa tai muussa, että tauon jälkeen paluu on aina kaikista vaikeinta. Sitä alkaa luomaan jotain kummallisia odotuksia itselleen ja kynnys kasvaa entisestään. Joskus on vain hyvä antaa mennä, sen enempää asiaa ajattelematta ja huomata että eihän tämä nyt ollutkaan niin vakavaa tai vaikeaa.

vakavaa_1