Miksi valitsin salitreenit

Niinhän siinä sitten kävi että tällä viikolla palasin takaisin salitreenien pariin. Ehdin olla ilman jäsenyyttä vain reilut kaksi kuukautta todetakseni että en ole enää se Jenni, joka pystyy treenaamaan tehokkaasti kotona.

Kuten blogikollega Katrikin aiemmin tällä viikolla kirjoitti niin ajatuksena kotona treenaaminen on mitä mainioin tapa pitää kunnostaan huolta. Periaatteessa voit treenata juuri silloin kun sinulle itsellesi aikataulullisesti sopii. Siirtymisiin ei mene aikaa ja erilaisia valmiita ohjelmia löytyy netistä ja naistenlehdistä pilvinpimein. Välineitäkään ei välttämättä tarvita kovin paljoa, jos ollenkaan, ja silti voi saada aikaan tehokkaan treenin.

Minäkin liikuin ennen lähes yksinomaan kotona mutta syystä tai toisesta en vain enää ole saanut samaa draivia päälle. Ehkä kotona on liikaa tekemättömiä kotiaskareita;Tai ehkä koskaan ei oikein tunnu löytyvän sopivaa saumaa kunnon keskeytyksemättömälle kotitreenille; Tai ehkä se oli helpompa yhden lapsen kanssa; Tai ehkä nuo edellä mainitut ovat vain tekosyitä omalle saamattomuudelle.

Oli miten oli, kävin kerran kokeilemassa salia ja tajusin miten paljon olenkaan sitä kaivannut. Olen kaivannut mahdollisuutta yli 20 minuuttia kestävään yhtäjaksoiseen harjoitteluun; Olen kaivannut sitä että voin laittaa musat korville ja keskittyä vain siihen omaan tekemiseeni; Olen kaivannut sitä ettei tarvitse välittää tippaakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu; Olen kaivannut sitä tekemisen meininkä, mikä salille mentäessä tulee; Olen kaivannut salitreeniä. Ja niin taskusta löytyy jälleen voimassaoleva salijäsenyys.

Ei enää ikinä salille

Kävin kerran treenaamassa ja sen jälkeen ajattelin että ei enää ikinä. Mitä tapahtui? Lyhyenä vastauksena sanoisin että tein hemmetin hyvän treenin, jonka jälkeen olin yksinkertaisesti niin poikki etten tiennyt miten päin pitäisi olla.

Kaikki lähti liikenteeseen treenin loppuun jätetystä lankutuksesta, jonka suhteen en ihan oikeasti tiedä että onko kyse jostain kivasta vai kaikkien aikojen kamaluudesta. Treenin jälkeen olin sitä mieltä että kyse on kaikkien aikojen kamaluudesta. Mutta toisaalta, onhan se nyt ihan huippuhienoa ihan kirjaimellisesti tuntea treenin teho. Sinä päivänä ne olivat varmasti elämäni pisimmät minuutit koskaan.

lankku

Tuolloin mietin ihan tosissani että treenaaminen on jonkinlainen masokismin muoto; Parhaimmillaan asioita tehdään hampaat irvessä, pakolla ja usein vielä niin että epäonnistutaan lopuksi. Onko siinä mitään järkeä? No ei ole mutta siltikin minä, ja monet muut siellä salilla käyvät kerta toisensa jälkeen.

Eikä se treenaaminen oikeasti ole niin kamalaa, ainakaan aina. Ja silloinkin kun se on, niin ei se oikeasti ole kamalaa. On kamalia asioita ja sitten on “kamalia asioita”, kuten lankkuminuutit. Toinen viehättyy itsensä voittamisen tunteesta, toinen kehityksestä ja kolmas jostain muusta. Ja onhan salitreenissä ihan oikeasti se hyvä puoli että jokainen tekee siitä itselleen juuri niin rankan tai helpon kuin haluaa – ei sen tarvitse olla yhtään kamalaa jos ei halua. Ja vaikka otsikoinkin asian ettei enää ikinä salille niin olen tuon tapahtuman jälkeen siellä käynyt ja tulen käymään uudestaankin koska loppujen lopuksi se on kamalan sijaan aika kivaa.