Laihduttaja vai Laihduttelija

Jossain vaiheessa minut tunnettiin tietyissä piireissä laihduttaja-Jenninä. Olin saanut tämän lisänimen menestyksekkään laihtumistarinani ja  laihduttamisdraivini myötä. Laihduttaja-Jenni eteni määrätietoisesti kohti tavoitettaan; olla hoikempi ja hyväkuntoisempi. Asioita ei tehty hampaat irvessä mutta kuitenkin tosissaan. Ja parhaimmillaan laihduttamisessa on kyse juurikin tästä – määrätietoisesta etenemisestä kohti asettamiaan tavoitteita niin päivä- viikko- kuin kuukausikin toisensa jälkeen.

Nykyisin taidan olla laihduttaja-Jennin sijaan laihduttelija. Siinä missä laihduttajalla on selkeä visio ja missio, on laihduttelijalla vain visio. Hyvin usein tiedetään kyllä mitä haluttaisiin ja saatetaan jopa tietää miten se tavoite saavutettaisiin mutta se itse suorittaminen kuitenkin ontuu. Laihduttelija voi olla kuin tuuliviiri, joka tänään tekee paljon ja huomenna ei juuri mitään. Tai tänään hän etenee jonkinlaisella suunnitelmalla ja vaihtaa suuntaa ihan lennosta bongattuaan naistenlehdestä taas sen parhaimman laihdututusohjeen ikinä. Tai sitten kuuluu klassinen lause, mihin sisältyy jokin seuraavista: mutku, sitku, noku tai huomenna sitten.

Tähän pienimuotoiseen pohdintaan minut herätti KG 1/2013 lehdestä selailemalla silmiin osunut virke: ”Kuljemme samoja polkuja siitä huolimatta, että ne eivät vie sinne, minne haluaisimme mennä”. Ensimmäinen ajatukseni oli että kuinka tyhmä täytyy olla ettei huomaa kulkevansa kehää. Siis vähän niinkuin kärpänen, mikä ei vain tajua lasin läpi lentämisyritysten sijaan kulkea sinne missä käy pieni tuulenvire ja lentää takaisin vapauteen. Ja siinä hetkessä päässäni välähti jonkinlainen valo. Miksi tosiaan toistaa samoja virheitä kerta toisensa jälkeen? Miksi syödä tänäänkin välipalan sijaan pari riviä suklaata? Miksi tehdä typeriä valintoja kun todellisuudessa tietää niin paljon paremmin?

Tosielämän esimerkkien ei tarvitse olla ihan niin radikaaleja kuin tekstissä on annettu ymmärtää. Laihduttaminen, oikein toteutettuna, voi, ja pitää, olla ihan mukavaa puuhaa. Laihduttamisen ei tarvitse tarkoittaa dieettiä, vaan uusien asioiden opiskelua. Laihduttelun ei vastaavasti tarvitse tarkoittaa epäonnistumista tai jojoilua mutta jonkinlaisena iksuisuusprojketina sitä voidaan varmasti pitää. Kun tulosta ei oikein tule, voi fokus tekemiseen kadota ja lopputulos viedä joko hitaasti eteenpäin tai hitaasti takaisinpäin – riippuen tekeekö pitkässä juoksussa enemmän parempia- vai vähän huonompia valintoja.

Vai mitä te olette mieltä? Tai ehkä vielä tärkeämpää on kysyä saitteko ajatuksesta kiinni? Onko laihduttelu ja laihduttaminen kaksi eri asiaa? Kumpaan sinä kuulut (jos kuulut)?

Odottamaton blogitauko

Tuntuu että edellisestä blogipostauksesta on ikuisuus. Yksi välipäivä muuttui päiviksi ja päivät viikoiksi. Yhtäkkiä oltiinkin tilanteessa, missä olen edelliskerran julkaissut mitään noin kuukausi sitten. Kuukauden hiljaisuus blogiskenessä on ikuisuus. Ammattiblogaajan tehtävä on aktiivinen sekä säännöllinen päivitystahti ja sosiaalisen median monipuolinen hyödyntäminen. Ja vaikka ei ihan ammattiblogaaja olisikaan, niin koen että kaltaiseltani, portaalin alla julkaisevalta semiammattilaiselta, odotetaan ihan samoja asioita. Toki mitä harrastepohjaisempi blogi, sitä enemmän epäsäännöllisyyttä annetaan anteeksi mutta yhtäkkinen kuukauden hiljaisuus on jo aika anteeksiantamatonta.

Blogin päivittäminen on ollut mielessä useasti ja olen jopa istunut tietokoneen äärelle muutamana kertana. Päivittäminen on kuitenkin jäänyt koska en ole halunnut antaa turhaa lupausta sen suhteen että myös seuraavana päivänä olisi tarjolla mitään uutta. Tänäänkin olisin voinut kirjoittaa kuulumisia, kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunut. Olisin voinut aloittaa pärisyttävällä kotitreeniohjeella pitkän tauon jälkeen mutta halusin esittää julkisen anteeksipyyntöni juuri sinulle, joka olet viimeisen kuukauden aikana käynyt katsomassa että eikö ihan oikeasti mitään uutta tekstiä ole tullut julkaistua. Pahimmillaan pitkät tauot ja epäsäännöllinen päivittäminen voidaan kokea lukijan epäarvostukseksi ja juuri siitä syystä halusin tämän postauksen julkaista. En halua selitellä syitä hiljaisuudelle vain siksi että niin odotetaan tehtävän vaan puhtaasta arvostuksesta sinua, lukijaani, kohtaan.

Jokaiselle meistä sattuu ja tapahtuu elämän aikana – on erilaisia ajanjaksoja. Blogimaailmassa kuukauden tauko on iäisyys mutta toisissa asioissa vuoden mittain väli voi tuntua silmänräpäykseltä . En voi esimerkiksi uskoa että siitä on jo vuosi kun julkaisin tämän tekstin. Ihan oikeasti, kokonainen vuosi. Muistan sen päivän ja ne tunnetilat edelleen vahvasti. Enkä ihan jaksa uskoa sitäkään että vuosi sitten perheen pienin vielä vietti aikansa lehtikasassa maaten tai korkeintaan konnatusasennossa notkuen kun tänävuonna tyyppi jo juoksee, hyppii ja kiipeilee minkä jaloistaan ehtii. Enkä ihan jaksa uskoa sitäkään että oli kulunut kymmenkunta vuotta kun viimeksi olin tavannut ammattikorkeakouluaikaista ydinkaveriporukkaa ennen viime viikonloppua. Muutamaa vuotta ja kymmenen lasta myöhemmin siinä me olimme, ihan niinkuin silloin parikymppisinä – kasvoilta päivääkään vanhenemattomina. Yhtäkkiä yhden kuukauden hiljaisuus ei olekaan enää niin pitkä aika.