Perheen kesken

Jos minulla ei olisi lapsia, en ehkä tänään olisi päässyt kohtaamaan omia pelkojani. Olen viimeksi käynyt huvipuiston hurjemmissa laitteissa vuosia sitten ja vaikka vatsanpohjasta kutitettulu kivalta tuntuukin niin erilaisia laitteita olen vältellyt vuosikausia. Esikoisemme on kuitenkin melkoinen hurjapää, mitä laitteisiin tulee, ja kun poika ilmoitti että nyt mennään Linnanmäellä Salaman kyytin niin ennenkuin edes huomasinkaan, olin jo jonossa. Ja ei hitto se oli hauskaa, hurjaa, mutta hauskaa. Itseasiassa se oli niin hauskaa että seuravaaksi kipusin Kingin kyytiin ihan yksinäni ja siitä poistuessani mietin että nyt viimein olin voittanut omat pelkoni mitä hurjiin laitteisiin tulee (vaikka kyllä minua edelleen ajatus Kingin kyytiin kipuamisesta aiheuttaa pientä sykkeennousua).

Ja juuri näinhän sen pitääkin toimia, omasta perheestä tulee saada voimia, tukea ja turvaa – mihin tarkoitukseen sitten ikinä. Perheen kesken jokaisella on oikeus olla juuri sitä mitä on. Perheen kesken ei kenenkään tarvitse esittää muuta kuin on ja lapsia seuratessa tämä on jotenkin erityisen ihanaa seurattavaa; Lapset kun ovat niin aitoja asioissaan. Lapset ovat aidosti ylpeitä kaikista saavutuksistaan, tekemisistään ja taidoistaan – vaikka ne eivät olisi ihan sitä mitä niiden aina välttämättä (jonkun standardin mukaan) pitäisi olla. Lapsilla kaikki mahdollisuudet ovat auki ja he voivat olla ihan juuri sitä kaikkea mitä vain itse haluavat olla. He uskovat omiin unelmiinsa eivätkä näe mitään estettä niiden saavuttamiseksi. Ja jos jokainen meistä aikuisista olisi tässä asiassa edes yhtään enempää lapsenomaisempi, me pystyisimme kaikki pieniin ihmeisiin hitusen paljon helpommin.

Tätä kuvaa katsoessa tulee mieleen se asia mistä ylle kirjoitin. Katsomme siinä yhdessä vauvani kanssa kohti tulevaa. Kohti sitä aikaa, mikä voi olla ihan mitä tahansa ja mistä tulee juuri sellainen kuin me itse siitä teemme. Jossain vaiheessa tämä pieni ihminen siirtyy sylistäni pois ja omilleen mutta takin alla on aina tilaa tulla takaisin. Ja niinhän se on ihan oikeassakin elämässä: Jossei koskaan kokeile, ei koskaan voi onnistua. Minä onnistuin tänään ja olen selvästi ylpeä uskaltautuessani viimein hurjempiin huvipuistolaitteisiin. Mistä sinä olet viimeksi ollut ylpeä?

Miten minusta tuli aamutreenaaja?

Muistan kun minulta joskus vuosia sitten kysyttiin erään rekryfirman haastattelussa että olenko enemmän ilta- vai aamuihminen. Vastasin että ilta, ja sain keikkatöitä ravintolan blokkaajana. Nykyään on turha varmaan edes sanoa että tilanne on päinvastainen. Arkiaamuisin kello soi viideltä ja minulla on treeni jo puolivälin paikkeilla kellon lyödessä kuusi. Mutta miten ihmeessä tähän on tultu? Miten ihmeessä entisestä aamutorkusta tuli aamuvirkku? Miten ihmeessä saan itseni tuohon aikaan aamusta treenaamaan?

Rehellisesti vastaus kuuluu että olosuhteiden pakosta. Olen oppinut itsestäni sen että minulle sopivat säännöllisyys ja rutiinit. Ja jos haluan treenata säännöllisesti, on minun valittava sellainen treeniaika mikä mahdollistaa mahdolisimman säännöllisen harjoittelun. Vaihtoehdot jakautuvat käytännössä kahtia: Joko ennen tai jälkeen työpäivän.

Tästä tullaan sitten siihen tosiasiaan että aikataulusuunnittelussa on huomioitu myös muu perhe, eli lapset ja mies. Mieheni tekee vuorotyötä, mikä vaikuttaa omiin aikatauluihin (treenien suhteen) siten että työpäivän jälkeinen treeni olisi mahdollista vain hänen vapaapäivinään ja/tai aamuvuoropäivin ellen sitten ottaisi lapsia mukaan. En kuitenkaan, valmiiksi pitkän päiväkotipäivän jälkeen, yksinkertaisesti halua viedä heitä vielä seuraavaan hoitopaikkaan eli salin lapsiparkkiin (eikä tätä mahdolisuutta enää nykyisessä treenipaikassani itseasiassa edes ole). Ei, illat ovat meidän perheen yhteistä aikaa.

Ja niin minä olen aamutreenaaja. Jos tosin saisin valita, niin en ehkä ihan noin aikaisin salilla kävisi ja myönnän ettei suorituskyky aina ole parhaassa iskussa vastaheränneenä. Mutta kuten ehkä kaikki aamutreenaajat, niin kyllä minäkin joudun ärsyttävästi hehkuttamaan niistä saatavaa loistavaa starttia koko loppu päivälle. Oma oloni on aina töihin mentäessä jotenkin energisempi niinä aamuina kun olen tullut treenien kautta. Ja mitä siihen aamuvirkkuuteen tulee, niin kun vain herää tarpeeksi ajoissa tarpeeksi pitkään, alkaa unirytmi väkisinkin kääntyä (poislukien erilaiset mielen sairaudet).