Pakkoliikuntaa

”Kaikkihan on kivaa niin kauan kuin se on vapaaehtoista”. Näin totesin kesän aikana mökkitöitä tehdessäni kun muunmuassa hakkasin ja nyhdin kaisloja juurineen irti ranta-alueelta ja siivosin ruohonleikkuun jätökset pois pihamaalta. Tosin tottahan se on, niin kauan kuin asioita saa tehdä vapaaehtoisesti niin niitä on mukava tehdä. Ihan siis riippumatta mikä asia on kyseessä. Jos asuisin mökillämme ja samat hommat olisi pakko tehdä, ei se ehkä enää olisikaan niin kivaa koska pakko.

Vaikka pakollinen paha on nimenomaan yleensä paha, niin pakko voi olla myös niin yltiö”positiivista” että siitä tulee lähes/jopa fanaattista. Ajatellaanpa vaikka liikuntaa. Joku ajattelee että liikunta on jotain aivan kamalaa ja hän näkee jo kuukausia aikaisemmin painajaisia työpaikan hyvinvointipäivästä leikkimielisine futisotteluineen. Joku toinen taas liikkuu enemmän kuin mielellään ja treenit saattavat olla se elämän kiintopiste. Ja kun joskus iskee flunssa, eikä liikkumaan pääse niin se on vähintäänkin maailmanloppu. Okei, ehkä esimerkit ovat vähän karrikoituja mutta kyllä minä(kin) joudun myöntämään että joskus liikkuminen on ollut ehkä enemmän fanaattista kuin olisi ollut tarpeen.

Tällä viikolla en ole liikkunut ollenkaan. En ole siis selviytynyt salille vielä kertaakaan siitäkään huolimatta että tykkään käydä siellä. Ja arvatkaapa mitä? Se ei haittaa minua lainkaan. Juttelinkin tuossa kerran erään ystävän kanssa suhtautumisesta liikuntaan ja on jotenkin aika hassua että yhtä hyvin kuin voin liikkua, voin olla myös liikkumatta – se ei ole minulle millään lailla pakollista. Pakonomaisuuden sijaan saan ja voin liikkua ja teenkin niin enemmän kuin mielelläni, aina kun se vain muun elämän ehdoilla on mahdollista.