Keäskuun ensimmäinen

Toukokuun jäädessä taakse, on aika toivottaa tervetulleeksi kesäkuu ja sitä myöten virallisesti kesä. Tämä kevät on ollut kohdallani melko kiireinen ja se on näkynyt myös blogin puolella. Olen useampaankin otteeseen ajatellut kirjoittavani siitä etten tajua, miten muut perheen äidit tekevät sen kaiken, mitä tekevät; Miten ihmeessä he pyörittävät (monipäistä) lapsiarkea, mahdollisesti töitä ja vielä bloggaavat säännöllisesti. Melkoista tehokkuutta!

Itseään ei kuitenkaan tarvitse, tai kannata, verrata muihin sillä jokainen meistä elää täällä sitä omaa elämäänsä. Muistan kun useita vuosia takaperin joku lukijoistani kirjoitti että lakkasi seuraamasta minua koska hänestä tuntui ettei koskaan yltänyt samaan kuin minä. Tämä juttu nousi mieleeni kun oma oloni on tuntunut riittämättömältä. En ole esimerkiksi liikkunut niin paljon kuin olen ajatellut liikkuvani ja kun asettaa itselleen tavoitteita, joita ei saavuta syntyy helposti riittämätön olo varsinkin kun seuraa kuinka kaikki muut ympärillä tuntuvat kerta toisensa jälkeen onnistuvan mutta.. Mutta ehkä heillä ei ollut juuri sillä hetkellä, niinä päivinä ja viikkoina, tehtävänä sitä kaikkea muuta kuin minulla itselläni.

Jokaisella meistä on joskus kiireisempiä hetkiä, päiviä, viikkoja – jopa kuukausia. Jokaisen elämä ruuhkautuu ajoittain ja jos joku muu juuri siinä hetkessä tuntuu tekevän enemmän kuin sinä, niin antaa tehdä. Sinä teet sen, mikä on sinulle siinä hetkessä hyvä.  Muiden tekemisistä voi, ja pitää, inspiroitua ja motivoitua mutta niitä ei tarvitse matkia. Jokaisen oma paras on aina se kaikista paras.  Näillä sanoilla kohti kiireetöntä kesää.

Aloittamisen vaikeus

Olipa kyse sitten siivoamisesta, treenaamisesta tai vaikkapa somettamisesta, on aloittaminen kaikista vaikeinta. Otetaan esimerkiksi vaikka Instagram-tilini, mikä on ollut jo pitkään hiljaisena. Moneen otteeseen olen ajatellut että nyt julkaisen siellä esimerkiksi kuvan kun olemme lasten kanssa leikkipuistossa. Tai kuvan salilta. Tai siitä kun kävin lenkillä. Kuvat on kuitenkin jääneet julkaisematta.

Myös treenien suhteen olen saanut viimeisen kuukauden aikana aloitella useampaan kertaan uudestaan, kiitos jonkinmoisen sairasteluputken. Ensimmäisellä viikolla kävin salilla ja ihmettelin kun meno on niin nihkeän tuntuista vain huomatakseni puolessa välissä viikkoa saaneeni kevätflunssan. Seuraava viikko meni sairastaessa, minkä jälkeen palasin varovaisesti takaisin treenien pariin kunnes loppuviikosta kärsin on-off-vatsataudista. Tällä neljännellä viikolla olen taas takaisin treenien parissa ja tällä kertaa toivon että sitä iloa kestää kauemmin kuin muutaman päivän.

Instagramiin palatakseni, kuulostaa enemmän kuin tyhmältä myöntää että en ole julkaissut mitään koska se ei ole ollut mielestäni julkaisemisen arvoista.  Ketä nyt kiinnostaisi minun hetkeni lasten kanssa leikkipuistossa? Tai kiinnostaisiko jottakuta suttuinen saliselfie vain kertoakseni että olen käynyt salilla aamukuudelta? ihan miten vain olisikin niin siltikin sen ensimmäisen kuvan julkaisemisen kynnys on saanut omassa päässäni aivan suhteettomat mittasuhteet eikä mikään hetki, tai kuva, ole tuntunut oikealta sille ekalle kerralle.

Ihan yhtälailla voi tuntua vaikealta ja pelottavalta lähteä liikkeelle pitkän tauon jälkeen tai ensimmäistä kertaa. Mielessä voi risteillä useita erilaisia pelkoja ja epäilyjä mutta ihan kuten omassa Instagram-esimerkissäni, niin ne taitavat ihan oikeasti olla vain sen oman pään sisällä. Minä aion päivittää Instagramini – mitä sinä aiot tehdä?