Mitä minä haluaisin oikeasti sanoa?

Jos analyytiikkaa seuraa niin blogini luetuimpia juttuja ovat erilaiset omaan kroppaprojektiini liittyvät jutut. Siis juurikin ne, joihin blogin nimikin, My Project:Me, viittaa. Jos siis olisin oikein viisas ja haluaisin menestyä blogini kanssa niin kirjoittaisin vain näistä jutuista mutta tiedättekö mistä minä ihan oikeasti haluaisin kirjoittaa? Lastenvaatteista. Haluaisin kirjoittaa siitä kuinka nykyään aina ensimmäisenä, jos lastenvaatteita olen ostamassa, käyn katsomassa Zaran valikoiman. Ainakin juuri tällä hetkellä niiden tyyli miellyttää omaa silmääni eniten, koko- ja ikäluokasta riippumatta, eikä hintakaan ole paha. Itseasiassa osa tuotteista on jopa edullisempia kuin esimerkiksi Hennesillä, mitä moni ehkä pitää myös lastenvaatteiden osalta erityisen edullisena.

Lastenvaatteiden osalta suosin myös paljon kierrätystä ja aina ajan salliessa kierrän enemmän kuin mielelläni erilaisia lastenvaatteisiin erikoistuneita käytetyn tavaran liikkeitä, sekä ihan perus kirppareita, läpi. Toisinaan onnistaa, toisinaan ei. Lisäksihän paljon hyvää tavaraa liikkuu käytetynä erilaislla facebookkirpuilla ja muilla netin kauppapaikoilla. Aikaa tämä toki vie uutena ostamista enemmän mutta ehkä tämä kirppistelykin on eräänlainen harrastus sillä jotain koukuttavaa siinä hommassa on. (Eikä kyse ole vain säästetyistä euroista, mikä toki on oma positiivinen asiansa sekin).

Harvemmin kuitenkaan kirjoitan näistä koska niitä juttuja ei lueta. En usko että ne jäävät lukematta koska aihepiiri ei itsessään olisi kiinnostava, se ei välttämättä vain ole kiinnostava tämän blogin lukijakunnalle. Enkä yhtään ihmettele sillä se, joka etsii itselleen laihdutusinspiraatiota tai kanssatukea, ei ehkä ihan ensimmäisenä kaipaa myös pukeutumisinspiraatiota lapsille. Vaikka kuinka siis kirjottaisi omasta elämästään sekä siihen liitttyvistä asioista niin jonkinlainen punainen lanka olisi hyvä olla olemassa. Tai näin ainakin itse ajattelen jos mielikuvissani hyppäisin sellaisen henkilön saappaisiin, joka ensimmäistä kertaa blogiini sattuu eksymään. Kirjoittajana olisi toki ihanaa kirjoittaa juuri siitä mistä milloinkin sattuu huvittamaan, ja tavallaanhan se olisi myös minun oikeuteni, mutta haluan kuitenkin ajatella myös lukijaa ja olla tarjoamatta liian sillisalaattimaista kokonaisuutta. Tämä silläkin uhalla että toisinaan on välipäiviä kun mitään projektiini viittavaa ajatusta ei vain ole olemassa.

Tiedättekö muuten että otsikoin tämän tekstin ensin muotoon ”Kun laihduttaminen ei kiinnosta”. Ajattelin kuitenkin säästää otsikon jollekin toiselle kerralle sillä uskon että minulla on aiheen suhteen senverta ammennettavaa etten halua ”tuhlata” sitä otsikkoa tälle tekstille. Ja olisihan se ollutkin hieman harhaanjohtava kun postaus kuitenkin käsittelee enmmän bloggaamista, blogin sisällöntuottoa sekä niitä lastenvaatteita, joihin minulla on ollut jo jonkinaikaa jonkinlainen palo ja intohimo. Ja jos voin paljastaa niin se on ollut toisinaan jopa niin suurta että olen vakavissani harkinnut (tai ehkä kuitenkin lähinnä haaveillut) oman pienen Second hand-liikkeen perustamisesta lastenvaatteisiin ja -tarvikkeisiin liittyen. Tämä kaikki on saanut myös aikaan sen että olen miettinyt (jälleen) erillisen perheblogin perustamista mutta kahden erillisen blogin ylläpito, täyspäiväinen työskentely ja lasten harrastukset eivät vain millään sovi samaan yhtälöön. Tai sitten kaikki pitäisi vain ympätä yhteen paikkaan, kuten tänään, mutta onko se järkevää – ei välttämättä (kuten ylempänä pohdiskeltu).

Tälle tekstille ei ehkä tule koskaan minkäänlaista loppua, ellen minä sitä tähän erikseen tee.  Niinpä totean vain että aika ketterästi yksi lastenvaatteisiin liittynyt ajatus eskaloitui laajemmaksi ja hieman aihettaan syvällisemmäksi pohdinnaksi bloggaamisesta. Mutta sitä minä ilmeisesti juuri nyt halusin sanoa (ja jakaa melkoisen määrän ennalta julkaisemattomia, lasten tai lasten vaatekuvia, matkan varrelta).

Mitä pukea päälle ekana työpäivänä?

Ennen kuin työt ehtivät edes alkaa iskee päälle pienimuotoinen vaatekriisi: Mitä ihmettä pukea päälle. Liian ylipukeutunut ei halua olla mutta ei nyt missään nimessä ainakaan alipukeutunut. Olonkin olisi suotava olla mukava ja luonnollinen ettei oma olo tunnu vaatetuksen vuoksi vaivaantuneelta. Mitä siis pukea päälle?

Luonnollisesti se oma työpaikka ja toimenkuva määrittää paljon. Osassa työpaikkoja on olemassa tietynlainen pukukoodi ja jos sellainen on, niin sitä noudatetaan. On myös työpaikkoja, missä on työvaatteet valmiina mutta sitten on niitä sellaisia kuin omani, missä vallinnanvapaus (ja vastuu) on työntekijällä itsellään. Periaattessa mikä tahansa perussiisti asu on vaihtoehto ja jahka työilmapiiri tulee taas tutummaksi, pukeutuminenkin muuttunee vapaantuneemmaksi. Ensimmäinen päivä on kuitenkin aina ensimmäinen ja myös vaikein.

Ihan ensimmäisenä koin turvalliseksi vaihtoehdoksi pitkät housut.  Jos omistaisin farkut, olisi valinta varmaan osunut niihin mutta sellaisten edelleen puuttuessa valitsin jotain muuta. Rennohkojen housujen kaveriksi tarvittiin oikeasti siisti paita.  Narutoppi ei liian ”paljastavuuden” vuoksi tullut kysymykseen mutten myöskään halunnut pitkähihaista. Eliminoinnin kautta sopiva paita oli valittu.

Kun toimiston ilmapiiri on rento oli asukokonaisuus sellaisenaan soveltuva. Bleiseri olisi ehkä siistinyt lookkia huolitellumpaan suuntaan vielä pykälän verran mutta meidän toimistolla se ei ollut tarpeen.  Itselläni oli hyvä olla, olo tuntui omalta itseltä ja pystyin keskittyä täysillä tärkeimpään – töihinpaluuseen.

Bleiseri// Kierrätetty

Paita// HM (vanha)

Housut// Vila (vanha)
Kengät// Debenhams (Alelöytö Tallinnasta)