Mitä kuuluu Jenni Johanna?

Moi,

Siitä onkin pitkäaika kun olen ketään viimeksi moikannut blogini puolella. Siitä on itseasiassa melkeinpä yhtä kauan kuin siitä kun viimeksi täällä olen ylipäätään käynyt. Moni on ehkä tässä ajassa jo ehtinyt ajatella että My Project:Me-blogin tarina on tullut tiensä päähän. Tai siis minä ainakin olen ehtinyt ajatella myös sellaista – Ihanniinkuin olen ehtinyt ajatella myös blogin ääreen paluuta. Ja noh, blogin ääreen paluu otti otteluvoiton ainakin tässä vaiheessa.

Syitä taukoon on ollut monia, mistä ajanpuute on ollut valehtelmatta yksi suurimmista. Siinä missä minuakin monilukuisemmat perheelliset äidit tai isät ehtivät blogiansa päivittämään, en minä ole pystynyt. Jotain ehkä kertoo se että jätin Temptation Islandin katsomisenkin muutaman viikon jälkeen koska viikotasolla ei yksinkertaisesti tuntunut löytyvän kahta ylimääräistä tuntia sen seuraamiseen.

Eivät ne kiireet suinkaan ole kuin taikaiskusta mihinkään kadonneet, mutta jostain syystä kuitenkin koen että juuri nyt on aika palata. Tämä siis siitäkin huolimatta että juuri nyt Fitfashionin blogiportaalissa kuohuu kun erinäisiä asoita on väärinsanoitettu ja väärinymmärretty. En koskaan ole ollut mikään täydellisen ajoituksen mestari, eikä tämä kerta selvästikään ole mikään poikkeus ja ehkä juuri siksi ajankohta onkin enemmän oikea kuin koskaan. Kohuun en aio ottaa sen enempää kantaa. Jään toki odottamaan omalle kohdalle osuvaa kommenttia siitä, kuinka blogini ei sovellu Fitfashionin alustalle ;)

 


Mitä minulle sitten kuuluu? Tämä on niitä kysymyksiä, mihin tekisi mieli vain vastata että ”No ei mitään erikoista, ihan hyvää – Entä sulle”. Periaatteessahan tuo on ihan totta sillä ei minulle kyllä kuulu mitään erikoista. Tasapainoilen töiden, omien – ja lasten harrastusten välillä. Siinäpä sitä onkin viikon jokaiselle päivälle jotain puuhasteltavaa ja tulen varmasti jossain vaiheessa tulevaisuudessa ihmettelemään miten näistä vuosista ikinä selvisinkään. Mutta niin ne vain muutkin ovat  näistä kuuluisista ruuhkavuosista selvinneet.  Sitä siis odotellessa.

Myös se että minulle kuuluu ihan hyvää pitää varsin hyvin paikkansa. Näin ei ole ollut ihan koko tänä aikana mutta nyt jo pidemmän aikaa kaikki on mennyt hyvin. Mistään vakavasta ei suinkaan ole ollut kyse mutta sanotaan nyt vaikka näin että jossain vaiheessa ihan kaikki ei työasioissa ollut kohdillaan. Tämä tilanne kuitenkin ratkesi kaikin puolin parhain päin. Ja miksikäs ei kuuluisi hyvää kun kevät on jo hiljalleen kääntymässä kesäksi, päivät ovat valoisia ja kaikki muutenkin kunnossa. Kaiken hyvän lisäksi pitkäaikainen haaveeni löhölomasta eteläisen auringon alla on käymässä toteen ihan näinä hetkinä. Kiitos siis sinulle hyvä lukijani, joka kävit jo useampi viikko sitten kysymässä mitä minulle kuuluu – Ja mihin minä nyt pidemmällä kaavalla vastasin.

Ketä kiinnostaa?

Ajattelin ensin kirjoittaa siitä mitä minulle kuuluu, lähinnä siis muutoin kuin kroppaprojektini suhteen. Ajattelin että kerron kuulumisistani äitinä – kuinka olen esimerkiksi havahtunut siihen miten meidän seitsemänkuisen hiuspehko on alkanut paksuuntumaan. Tai kuinka me vietämme yhteisiä hetkiä sohvalla katsellen ikkunasta ulos ihmetellen sitä, miten syyslehdet varisevat. Ja sitten aloin miettiä että ketä se oikeastaan kiinnostaa.

lintubongarit

Vaikka tykkäänkin itse lukijana siitä kun suositut bloggaajat raottavat hivenen ovea siihen tavanomaiseen elämäänsä, niin miksi ketään kiinnostaisi se miten minulla sujuu. Minäkun olen ihan tuiki tavallinen tyyppi enkä millään tavalla erityistä elämää elävä henkilö. Se minun elämäni on nimenomaan sitä tavanomaista, paitsi ehkä kaksi kertaa vuodessa kun käyn jossain seurapiirijuhlassa, josta luonnollisesti haluan kirjoittaa koska se on jotain niin speciaalia.

Nämä, tavanomaiset asiat, ovat kuitenkin ehkä niitä tekijöitä, jotka olen ihan tiedostamattomani kadottanut blogivuosien varrella. Toisinaan ne kumpuavat jostain sydämen perukoilta ja teksti syntyy tänne luettavaksi kuin ihan itsestään mutta muutoin kuvittelen että minulta odotetaan jotain erityisempää; Odotetaan suurta laihdutusmenestystä tai jotain suurta oivallusta kuinka ne kilot vain katoavat. Jos blogia kurkkaa taaksepäin sen kolme-neljä vuotta, niin voi huomata että teksteissä on ollut mukana myös näitä tavallisen tylsiä arkisia juttuja. Milloin olen innostunut kauniista syysväreistä ja milloin ensimmäisistä pakkasaamuista.  Nyt olen innostunut siitä kuinka innoissaan tämä pieni ihmisenalku on huomattuaan että omien jalkojen päälle voi nousta seisomaan. Ja hänhän seisoisi, kaikkialla ja joka paikassa.

raitapaita_3

Ja vaikkei ketään kiinnostaisikaan niin onko sillä oikeastaan merkitystä? Onko sillä oikeasti koskaan merkitystä mitä muut ajattelevat? Loppujen lopuksi kait me kaikki elämme täällä omaa elämäämme, itseämme varten ja eikö silloin ole tärkeintä tehdä niitä asioita ja sellaisia ratkaisuja, jotka ovat omalle itselle merkityksellisiä.