Sinun arkesi on jonkun toisen lapsuus

Kuuntele, lapseni: minä puhun sinulle, kun sinä nukut toinen pieni käsi nyrkissä posken alla ja vaaleat hiuskiehkurat liimaantuneina kosteaan otsaasi. Olen pujahtanut huoneeseesi yksin. Vielä muutama minuutti sitten, kun olin katsomassa uutisia olohuoneessa, katumuksen tukahduttava aalto pyyhkäisi lävitseni. Syyllisyydentuntoisena tulin sänkysi viereen.

Ajatukset, joita minä ajattelin, lapseni: Olin ollut äkäinen sinulle. Minä toruin sinua aamulla, kun sinä vain taputtelit kasvojasi kostealla pyyhkeen kulmalla. Minä toruin sinua siitä ettet pessyt käsiäsi. Minä karjaisin, kun sinä heitit tavaroitasi lattialle. Aamiaisellakin minä löysin sinusta vikoja. Sinä sottasit. Sinä maiskuttelit suutasi. Levitit voita liian paksulti leivän päälle. Ja kun sinä lähdit leikkimään ja minä kiiruhdin töihin, sinä käännyt, heilutit kättäsi ja huusit: ”Hei, hei äiti!” ja minä katsoin sinua pahekusen ja vastasin ”Pois kuralätäköstä, sinulla ei ole kuravaatteita!”.

Muistatko myöhemmin, kun minä olin katsomassa uutisia olohuoneessa ja kuinka sinä tulit luokseni arastellen jonkinlainen loukkaantunut ilme kasvoillasi. Kun minä vilkaisin sohvalta ärtyneenä keskeytyksestä ja tiuskaisin ”No mitä nyt?”. Sinä et sanonut mitään, vaan juoksit huoneen poikki yhdessä pyräyksessä, hyppäsit kaulaani ja annoit minulle suukon. Ja sinun pienet kätesi rutistivat minua kiintymyksellä, jota ei edes välinpitämättömyys kuihduttanut. Ja sitten sinä olit poissa, riensit jo rappusia yläkertaan.

Niin lapseni, pian sen jälkeen hirvittävä, inhottava pelko valtasi minut. Mitä tapa on minulle tehnyt? Vikojen ja sättimisen tapa. Se ei johtunut siitä että minä en olisi rakastanut sinua; se johtui siitä että odotin liikaa nuoruudelta. Mittasin sinua omien vuosieni mittakepillä.  Ja sinussa on paljon hyvää, hienoa ja aitoa. Pieni sydämesi on yhtä suuri kuin aamunkoi kukkuloilla. Sen osoitit rientämällä poikki huoneen antamalla minulle hyvänyönsuukon. Minä olen vaatinut paljon, aivan liian paljon.

Vaikka tekstin alkuperä menee lähes sata vuotta taaksepäin, on sen sanoma ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan. Kiire on ehkä arjessa nykyaikana enemmän läsnä kuin ikinä aiemmin. Kännykät mahdollistavat sen että kuka tahansa on periaatteessa tavoitettavissa koska tahansa. Tehostaminen on nykypäivän trendi. Kaikilta odotetaan aina vain enemmän ja nopeampaa. Hetkeen pysähtyminen koetaan monesti haasteeksi. En tiedä sinusta mutta minä tunsin kyynelten nousevan silmiini tätä lukiessani.

Alkuperäinen julkaisu löytyy nimellä Father Forgets, kirjoittajanaan W. Livingston Larned  mutta tässä yhteydessä otin vapaudekseni muokata tekstiä hieman yhteyteen sopivammaksi. Sanoma on kuitenkin edelleen sama ja sen siivittämänä annetaan läheisimmille tänään iso halaus ja nautitaan niistä pienistä hetkistä täysillä <3

Eläköön ihana arki!

Lomakausi lähentelee monella loppuaan, enkä minä ole mikään poikkeus. Vietän kotona vielä tulevan viikon mutta kesän lomamatkat on nyt tehty ja nähty, sillä uudenlainen arki astuu mukaan kuvioihin lasten aloittaessa päiväkotitaipaleensa. Vanhemmille lapsille touhu on toki tuttua mutta onhan se silti, yli vuoden kotonaolon jälkeen, taas uutta ja jännittävää. Eniten silti taitaa jännittää minua ja ensi viikko kuluuneekin aikalailla uusiin arkirutiineihin totutellessa – ihan meillä kaikilla.

Arjessa parasta ovat mainitut arkirutiinit. Herääminen tiettyyn aikaan; Ajoissa nukkumaanmeneminen; Säännöllisyys ja tämän kaiken rutiininomaisuuden tarjoamat mahdollisuudet. Luotan siihen että viisipäiväinen työviikko auttaa myös treenaamaan säännöllisemmin ;) Vaikka vapaa-aikaa jää loma-aikaa vähemmän niin sitä olemassaolevaa aikaa tulee käytettyä yleensä vähän tehokkaammin: Ei enää pitkäksi venyneitä aamupaloja tai eteläeurooppalaistyylisiä illallisen ja iltapalan yhdistelmiä kahdeksalta illalla – paitsi ehkä viikonloppuisin. Molemmissa on toki puolensa mutta juuri nyt katson hymyssäsuin kohti tulevaa arkea.

Käsi ylös jos sinäkin ajattelet että arki, kaikessa sen tavanomaisuudessaan, ei sittekään ole niin paha asia.